Kiitos

Mä tahdon kiittää sua kaikesta,
kiittää kaikesta ihanasta,
mitä oot mulle antanu,
mitä sä oot mulle suunnitellu.
Kiitos, että rakastat mua enemmän kuin mitään,
ilman sua mun elämäs ois vaan niin tyhjää.

Huokaus

Tekis mieli vaan huokasta.
Päästää irti kaikesta tuskasta.
Miksei mikään oo koskaan selvää,
sekavia unikuvia, jotka heti häviää.
Ennenkuin tajuaa, mitä ne esitti,
ja tajuu, et on vaan niin rikki.
On kamala ikävä sinua,
tahtoisin, että kaipaisit minua.
En tiedä mikä on oikein,
mutta tiedän, että tää ei oo oikein.

Minäkin

Sä sanoit mulle, et kaikki ei mee miten tahdotaan,
mut jos me annetaan, kaikki menee oikein.
Sä sanoit, ettei sais ajatella "kenelle mä riitän"
pitäis ajatella "kuka ansaitsee mut"
Yritän uskoa siihen, mikä on oikein,
yritän luottaa siihen, että mäkin saan olla onnellinen.

Kuvastimen läpi

Harjaan hiuksiani ja katselen itseäni peilistä, odottaen, että kuvajaiseni vaihtuu toiseen. Vihdoin peilin pinta alkaa väreillä, kasvoni muuttuvat hassun näköisiksi, ihan kuin ne heijastuisivat virtaavan veden pinnasta. Sitten minun kuvani katoaa, ja tilalle tulee jälleen kaunein maisema, mitä olen koskaan nähnyt. En tiedä, miksi näen peilistäni tämän kaiken kauneuden. En muista, koska se alkoi. En tiedä, onko maisema edes totta, mutta sen tiedän, että se on niin kaunis ja ihmeellinen, että odotan sitä näkymää joka aamu ja ilta peilini ääressä.
     Katselen peilistäni sitä maisemaa kuin ikkunasta. Katson oikeaan ylänurkkaan, siellä on vuori, jonka yläpuolella olevasta järventapaisesta virtaa alas vesiputouksena kristallinkirkasta vettä. Kuulen vesiputouksen kohinan korvissani. Vesiputous jatkuu jokena koko näkymäni läpi. Kuva peilissäni tarkentuu veteen, näen ihmeellisiä kaloja. Ne syöksähtelevät edestakaisin kuin leikkien hippaa. Ne ovat niin kauniita, etten osaa sanoin kuvailla. Kuva palaa takaisin kokonaisnäkymään. Vasemmalla puolella peiliäni on tulivuori. Näen siellä porisevan laavan, kuinka se kuplii ja kiehuu. Laava hohtaa kaikissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyissä. Laava on kuin vesi kattilassa, se pitää samanlaista ääntä. Loppunäkymä koostuu lähinnä laaksosta. Jonka lävitse virtaa se joki. Laakso on täynnä puita, ihmeellisiä pensaita, täydellisen vihreitä sellaisia. Ja ne puut. Ne ovat niin koristeellisia, että luulisi jonkun taiteilijan veistäneen ne. Puut ovat korkeita, isoja, vahvoja, ja silti niin upeita. Tuuli humahtaa puiden läpi, saaden puiden lehdet kahisemaan. Kuulen jonkinlaisen ison linnun ääntelyä. En osaa kuvailla sitä. Kuin iso hirmulisko kirkuisi, mutta ääni kuulostaa kauniilta.
     Ja vaikka maisema on maailman ihmeellisin, en minä sen takia peiliäni tuijota joka päivä. Odotan, että he ilmestyisivät näköpiiriini.
     Odotan hiljaa paikallani, koska ensimmäinen ilmestyy. Näen vuoren yläpuolella pienen punaisen pisteen, tiedän, että ensimmäinen on tulossa. Pisteen vierelle ilmestyy tulta, joka häviää yhtä nopeasti kuin tulikin. Vihdoin ensimmäinen kaunis olento on tarpeeksi lähellä, että voin ihailla sen kauneutta. Sen vahvat siivet, jotka läiskivät ilmaa. Ihmettelen vieläkin, miten siivet, jotka pitävät varmasti monen tuhannen kiloisen olennon ilmassa, voivat olla niin suloiset ja sievät. Sen jalat ovat kuin pronssista valetut, ne kimaltavat, ne ovat vahvat. Sen kädet ovat suloisen näköisesti edessä tönöttämässä. Sen sarvet kohoavat ylpeinä ylös päästä. Sen nenästä tulee pieniä savujuovia kuin muistutuksena, että se voisi koska tahansa polttaa koko kylän tulellaan, jos tahtoisi. Kaikista ihmeellisintä tuossa olennossa olivat sen silmät. Ne olivat niin kauniit. Niiden väri vaihtui ennenkuin ehdin edes tajuta, minkä väriset sen silmät sillä hetkellä olivat. Sitten se sama väri palasi takaisin, ja vaihtui taas johonkin toiseen. Sen silmät katsoivat aina niin intensiivisesti minuun päin, että kuvittelin aina sen näkevän minut. Haaveilin, että vielä joskus voisin hypätä peilini lävitse sen selkään ja lentää. Olla osa tuota ihmeellistä maailmaa, joka vaikutti päivä päivältä paljon todellisemmalta kuin se maailma, missä minä elin.
     Tuon kauniin olennon lauma tuli näkyviin, ne seurasivat sitä. Kymmeniä erivärisiä, niin kauniita ja ihmeellisiä lohikäärmeitä. Ensimmäisenä tullut äännähti jotain, ja kaikki laskeutuivat alas ja alkoivat tehdä omia asioitansa. Lapsilohikäärmeet menivät uimaan tulivuoren laavaan. Aikuiset keräsivät pensaista ruokaa, jotkut nappasivat kaloja. Mutta ensimmäisenä tullut lohikäärme tuijotti minua. Se tuijotti minua silmiin. Ne lumosivat minut. Kohotin käteni laittaakseni käteni siihen kohtaan peiliä, jossa olento oli, niinkuin monta kertaa ennenkin.
     Mutta käteni ei kohdannutkaan peiliä, se sujahti peilin läpi, ja imaisi minut mukaansa. Putosin jaloilleni, katsoin taakseni ja näin, kuinka huoneeni näkymä muuttui pienemmäksi. Nostin ihmeissäni katseeni ylös ja näin lohikäärmeen seisovan suoraan edessäni. Katsoin sitä silmiin ja kuulin pääni sisällä äänenkaltaisen huminan: "Vihdoin olit valmis astumaan mukaamme."

Facebook

Tänään
Aluks sanon, et en todellakaan tuu lähettämään tätä viestiä oikeesti :D mä vaan tahdon kuvitella, että mä lähetän tän sulle. Mä tahdon miettiä omassa pikku päässäni, mitä sä vastaisit tähän, jos mä oikeesti lähettäisin tän sulle.
Sillon, ku mä näin sun kesän lopulla, mä vaan tiesin, et mä tuun ihastumaan suhun. Se tapa, miten sä katoit mua, ku mä selitin jotain, oli outoa. Se aiheutti oudon tunteen mun vastanpohjaan. Sun katsees oli sellanen, et sä oikeesti kuuntelit mitä mä sanoin, mun sanoilla oli oikeesti väliä. Ja sun silmäs, sä katsoit mua, mutta aina, kun mä katsoin sua, sä katsoit pois päin. Se sai mut haluamaan tutustua suhun enemmän.
Seuraavilla kerroilla, kun me nähtiin, mä katselin sua kaukaa. Mä haaveilin susta, toivoin, että sä tuntisit samoin mua kohtaan. Mä tykkäsin katsoo, kun sä ylistit. Mun mielestä oli ihanaa nähdä ja kuulla, kun sä nauroit, musta oli taivaallista nähdä sut tuijottamassa mua, katsomassa, katsonko mä sua.
Lopulta me alettiin vaihtaa toisillemme sanoja, moi. Hymyjä, pieniä, joskus korvasta korvaan. Muutamia lyhyitä keskusteluja. Mä muistan melkein jokaisen keskustelun ulkoa. Ne hetket, kun sun huomio oli vain mussa, kun pienen hetken ajan sun tietoisuuteen mahtui vain mun kasvot, mun ääni ja meidän keskustelu.
Joka ikinen päivä mä rukoilen sun puolestas. Rukoilen, et sun elämäs ois onnellista, että sulla ois kaikki hyvin.
Et sä tätä viestiä saa, mutta mä sanon tällä silti; mä rakastan sua.
     Nähty 20.05

Entä jos

Pitäisi olla iloinen ja nauraa,
tätä mä pyysin, tietääkseni, että se on varmaa.
Mutta entä jos tää kipu on turhaa,
tuli jäädäkseen, ilman vastausta helpottavaa.
Entä jos kaipaus ainoastaan yltyy,
ja kaipaukseni kohde piiloutuu ja viipyy?

Kaipaan ja tahdon

Mitä kauemmin tapaamisestamme on,
sitä enemmän sinua kaipaan ja tahdon.
Usein joudun käpertymään kasaan,
koska pieneen sydämeeni sattuu vaan.
Sattuu kaikki tämä välimatka,
sattuu kaikki tuhlattu aika.
Kumpa olisit jo luonani,
ja olisit minun rakkaimpani.

Sydän sydämelläs

Katseellani mä seuraan sua,
tahdo en muuta kuin sut tuntea.
Olla sun kanssasi joka hetki,
rakastaa sua elämäni jokainen sekunti.
Anna mun olla lähelläs,
käsi kädessäs, sydän sydämelläs.

Vietätkö sinäkin

Tahtoisin tietää, mitä ajattelet minusta,
voisiko meistä tulla jotain ikuista?
Merkitsevätkö sanani sinulle mitään,
vai joudunko taas pettymään ja sydämeni särkemään?
Tuijotatko öisin kattoa minua ajtellen,
vietätkö sinäkin öitäsi valvoen ja unelmoiden?

Pyydä

Pyydä todistamaan, minä todistan.
Pyydä rakastamaan, minä rakastan.
Pyydä halaamaan, pidän kiinni tiukemmin.
Pyydä unelmoimaan, jaan ne kanssasi.
Pyydä olemaan kanssasi, en päästä koskaan irti.
Pyydä tekemään unelmista totta, olen kanssasi.
Pyydä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, en sano mitään.
Kerro, että on normaalia kävellä seinään.

Ehkä tajusit

Tiedät, miten hymyilen,
ehkä tajusit, olen rakastunut.
Mielessäni pyörivät sanasi,
ja sinun silmäniskusi.
Unelmissani olet todellisempi,
tänään olet vielä kaukana.
Mutta ehkä huomenna,
olet hiukan enemmän lähellä.

Jos edes tunnet niin

Kumpa vain sanoisit ne sanat,
kertoisit ja uskaltaisit.
Jos edes tunnet niin,
hukuttaisit mut suudelmiin.
Ottaisitko mut syliin,
auttaisit uskomaan unelmiin kauneimpiin.
En tarvitse, mutta kaipaan,
kaipaukseni takia itken ja odotan.

En osaa

Vaikka mitä luvattaisiin,
kaikin tavoin todistettaisiin.
En silti osaa uskoa,
en osaa luottaa.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä,
minne kääntyä, minne mennä.
Tahdon, että ohjaat,
pidät sylissäs ja rakastat.

Hengittää

Tahdon olla vapaa ja lentää,
tahdon raikasta ilmaa hengittää.
Tahdon kivun jättää taakseni,
ja tietää, että joku teki niin minun vuokseni.

Niin kaipaan

En tiedä, oletko lukenut mitään,
tiedätkö sinä minusta mitään?
Sinun vuoksesi rukoilen,
sinun takiasi elän unelmoiden.
Sinua niin kaipaan,
enemmän kuin kuvitella osaatkaan.

Toiveisiin suurempiin

Sinun kanssasi olen oma itseni,
sinun luonasi riisun suojakuoreni.
Sinä saat minut elämään,
sinun takiasi alan unelmoimaan.
Ennen en uskonut unelmiin,
nyt uskon toiveisiin suurempiin.

Valovuodet

Valovuosien päässä, vain yhden askeleen takana,
on uusi maailma, on täydellinen muutos.
Johdatuksen aikana, suurien sanojen takana,
pienien sanojen takia, suurien toiveiden voimasta.
Mikään ei ole entisellään, kaikki pysyy paikallaan,
vaikka joskus tahtoisit luovuttaa, pidä kiinni lujempaa.

En luovuta

Joskus pelkään rakastua,
tajuta, et kaikki ei oo satua.
Pelkään antaa ohjat muiden käsiin,
pelkään, et kyyneleet vuotaa tyhjiin.
Mut vaikka joskus pelkään,
tahdon sanoo, et en luovuta sittenkään.

Vain sua

Minä rakastan
minä tarvitsen, kaipaan
vain sua, Jumala

Apua

Etsin sua katseellani,
etsin mun unelmaani.
Missä totuus vaihtuu valheeseen?
Mistä saa rakkautta yksinäiseen?
Joskus langat sotkeutuu,
kaikki turvallinen muuttuu.
Joskus ei vaan tiedä, mitä sanoa,
kun toinen anoo armoa ja pyytää apua.

Minne mennä

Nyt tai ei koskaan
ota kii kädestäni
kuiskaa korvaani:
ilman meitä en elä
ilman sua en tiedä, minne mennä.

Ota käyttöösi

Vaikka miten kävisi,
kaikki väärinpäin menisi.
Tiedän, että sinun suunnitelmasi,
ovat oikeammat kuin unelmani.
Ota mut sun käyttöösi,
ole aina mun rakkaani.

Anna mun tuntea

Sinun kanssasi, vain sinun.
Tunnen itseni ehjäksi.
Jo kauan olen sulkenut,
kaiken pois mielestäni.
Olen yrittänyt pärjätä,
turruttaa kaiken.
Poistaa kaiken tuskan,
pärjätä ilman tunteita.
Onneksi minä ymmärsin.
Anna mun tuntea jälleen.

Karkoitettu

Kävelin katua eteenpäin hiukan hämilläni, mutta silti päättäväisesti. Olin päättänyt, että tänään sopisimme Anastacian kanssa. me puhuisimme ja selvittäisimme asiat. En jaksanut enää tuota Anastacian piilottelua ja mykkäkoulua.
Me olimme olleet picknikillä. Olimme nauttineet toistemme seurasta ja siitä, että vihdoin olimme löytäneet toisemme uudelleen. Hän tyrkytti nenäni eteen leivosta ja minä nuolaisin sen päältä kermavaahtoa. Kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi vähän viistosti omenapuun takaa kukkulalle, jolle olimme levittäneet viltin, jonka päällä istuimme eväskoreinemme. Aurinko hyväili Anastacian kauniita kasvoja loihtien niille pieniä säteitä, jotka saivat hänen silmiensä hehkun korostumaan.
Yhtäkkiä tunnelma vain muuttui, Anastacia muuttui sulkeutuneeksi ja kun meidän olisi ollut aika kiivetä puuhun, kuten suunnittelimme, hän lähti pois juosten, sanaakaan sanomatta. Jäin katsomaan hämilläni hänen jälkeensä ja ajattelin, että hän pian palaisi takaisin, niinkuin ennenkin.
Mutta hän ei palannut. Sen jälkeen yritin soittaa hänelle, kävin hänen ovensa takana, mutta hän ei ollut siellä. Kävin jopa Mirandan luona kyselemässä, tiesikö hän jotain Anastaciasta. Miranda sanoi, että Anastacia ei tahtonut nähdä minua, ja että minun olisi parempi olla tulematta takaisin.
Mutta en minä voinut noin vain antaa olla. Ja sen takia kävelin nyt kohti Mirandan taloa ja päätin, että nyt me puhuisimme ja selvittäisimme kaiken.

Istuin tietokoneen ääressä Mirandan perheen saunamökissä, jonka Mirandan äiti oli ystävällisesti antanut käyttööni, kun sydämeni lyönnit alkavat koventua. Ardian. Hän käveli hämillisenä kohti saunamökkiä vilkuillen ympärilleen. Minut valtasi sääli, kun katsoin hänen surullisia silmiään. Tahdoin takertua hänen syliinsä ja katsoa häntä syvälle silmiin ja tuntea, että kaikki on hyvin.
Nousin äkkiä ylös tuolistani ja menin takaovelle. Ardian koputti oveen ja puhui kovalla äänellä:
"Anastacia.. Anastacia! Tiedän, että olet siellä. Tule nyt! Tahdon puhua kanssasi!"
Hiivin hiljaa varastorakennuksen takaa Mirandan talolle ja astuin sisään. Hiivin portaat ylös talon vierashuoneeseen ja piilouduin sängyn alle. Tiesin, että olin erittäin lapsellinen, mutta en voinut muuta. Lupasin itselleni, että huomenna menisin puhumaan Ardianin kanssa. Mutta tänään en menisi. En ollut vielä valmis.
Portaista kuuluu askelia. Toivottavasti kukaan ei löydä minua, rukoilen mielessäni ja yritän ähkiä itseni mahdollisimman hiljaa sen typerän sängyn alle.
"Mitä hit...?" Kuulen Mirandan hymähtävän. "Anastacia, mitä ihmettä sinä teet sängyn alla!?"
"SHH!" suhisen Mirandalle. "Ole hiljaa, Ardian on tuolla ja tahtoo puhua kanssani. Älä sano kenellekään, että olen täällä."
Miranda katsoo minua kuin tärähtynyttä, mutta jättää minut silti yksin ja sulkee oven perässään.
"Anastacia! Istuin näillä portailla vaikka koko päivän, ja odotan sinua!" Ardian huutaa.
Voi hyvänen aika. Manaan mielessäni. Mitä ihmettä minä tekisin? Katsoin ikkunasta ulos. Ikkunan alla oli palotikkaat ja niiltä ei näkynyt kuistille. Jos hyvin kävisi, voisin kiivetä tikkaita alas ja mennä omaan kotiini.
Avasin ikkunan varovasti peläten, että se natisisi, mutta se ei tehnyt niin. Huokaisin helpotuksesta ja laskin jalkani ensimmäiselle askelmalle. Ja sitten toiselle. Kun lopulta pääsin alas, kuljin kyyryssä hiippaillen tielle, sukkasillani, ja lähdin kohti kotia.
Naureskelin mielessäni itselleni, kuinka typerä olin, mutta en välittänyt. Huomenna kaikki olisi taas hyvin.

Olen odottanut sinua

Sadepisarat putoilevat hiuksilleni ja niitä pitkin ne valuvat kasvoilleni sotkien meikkini tuhriintuneeksi sotkuksi. Kävelen eteenpäin, katse maassa. En oikeastaan edes tiedä, minne olen menossa. Tiedän vain sen, että en voi katsoa taakseni, koska muuten palaisin.
Palaisin siihen kaikkeen, joka teki minut onnellisemmaksi kuin koskaan. Mutta myös särkyneemmäksi kuin koskaan. Kukaan ei ollut yhtä ihana, kukaan ei ollut yhtä kamala.
Vihdoin minä pääsin irti ja tämäkin oli viikkojen taistelun tulos, että uskalsin tehdä näin. Tiedän, että hän seisoo samalla paikalla, eikä liikahda, koska tietää että jos katson taakseni, palaan takaisin. Olen tehnyt näin ennenkin.
Mutta tällä kertaa minä en käänny. Olen päättänyt sen. Minun on aika olla onnellinen. En tiedä miten, en tiedä kenen kanssa. Mutta sen tiedän, että ei enää hänen kanssaan. Vaikka meillä oli ihanaa, hän myös rikkoi minut. Uudelleen ja uudelleen.
Kyyneleet alkavat vieriä poskilleni, kun mietin, tulenkohan olemaan loppuelämäni yksin. Hän sanoi, että kukaan muu ei koskaan rakastaisi minua. Ehkä se on totta. Ehkä minä en ole kenekään rakkauden arvoinen. Ei kukaan huoli minua, minua ei tarvita mihinkään.
Tuuli pyyhkäisee ohitseni, saaden ihoni kananlihalle ja mieleni tekisi melkein kääntyä takaisin, hänen lämpimään, kuristavaan syleilyynsä. Pysähdyn. Aion jo kääntää katseeni, mutta sitten muistan, ja nostan oikean jalkani ylös ja astun pienen askeleen eteenpäin. Sitten astun toisen. Ja kolmannen. Nopeutan askeliani ja alan juosta. Juoksen, kunnes saavun pienen kahvilan eteen. Epäröin.
Astun sisään ja silmäilen ympärilleni. Vain muutama ihminen ja monia vapaita pöytiä. Hyvä.
Ostan itselleni teen ja istahdan nurkkapöytään, josta näen pihalle. Tarkkailen ihmisiä, kuinka he kulkevat ohitseni huomaamatta minua. Kaikkien askeleet ovat kiireiset. Jotkut ovat suojanneet itsensä sateenvarjolla, tai sadetakilla. Jotkut nostavat kauluksen pystyyn ja nopeuttavat askeliaan. Kukaan ei näytä pitävän sateesta. Ne, jotka eivät suojaa päätään, eivät ainakaan nauti sateesta. He kulkevat pää kyyryssä eteenpäin kuin peläten, että vesi piiskaisi heitä. Kaikkien poskilla ja kasvoilla valuu vesinoroja, sataa niin kovaa. Joidenkin hiukset ovat liimautuneet päätä ja kasvoja myöten. Kaikki näyttävät niin elottomilta, että minä melkein alan itkeä.
Muistan, kuinka isäni sanoi, että ne, jotka kulkevat pää pystyssä sateessa, ovat vahvoja, eivätkä he pelkää. Siitä hetkestä lähtien, olen aina tarkkaillut ihmisiä sateessa ja katsellut, että uhmaako kukaan sadetta, onko kukaan tarpeeksi rohkea aina nostamaan päänsä pystyyn.
Katseeni pystähtyy sinuun. Sinä olet tien toisella puolella, katselet kahvilaan. Vilkuilet ympärillesi ja ylität kadun. Pysähdyn katsomaan sinua tarkemmin. Sinä kävelet pää pystyssä. Vesi piiskaa kasvojasi, mutta sinä et pelkää sadetta. Sydämeni alkaa jyskyttää. Sinä olet komea, sinä kävelet pää pystyssä sateessa, ja sinä olet tulossa tänne.
Oven kello kilahtaa, sinä astut sisään. Luot katseesi minuun ja hymyilet vesipisaroiden tipahdellessa alas hiuksiltasi, silmäripsiltäsi ja kasvoiltasi. Ostat kahvin, käännyt tiskiltä pois, kävelet kohti minua.
Tulet luokseni. Avaat suusi, mutta minä ehdin ensin:
"Olen odottanut sinua."

Loppuelämä

Ihan yhtäkkiä elämä voi kääntyy päälaelleen,
ja sen takia elämä alkaa kulkeen,
kohti uusia polkuja, uusia tuulia,
kohti täydellistä onnea.

En tälläsest osannu ees haaveilla,
en osannu ees kuvitella,
et sä oisit mun vierellä
ja et meil ois aikaa loppuelämä.

Rakastan sua, vaik tää kaikki on alussa,
vaikka suunnitelmat ei oo viel kasassa.
Vain Jumalan ansiosta oon onnellinen,
vain hänen takiaan tiedän askeleemma onneen.

En tälläsest osannu ees haaveilla,
en osannu ees kuvitella,
et sä oisit mun vierellä
ja et meil ois aikaa loppuelämä.

Rukoilen sun puolestas ja kulutan aikaa,
rukoilen, et pian me yhteen kuulutaan.

Johdatus ♥

Ojennat kätesi kohti taivasta,
et parempaa osais kaivata.
Nään sut nii onnellisena,
kaiken tuskan unohtaneena.
Tartu käteeni ja juokse,
kuiskaa korvaani: tulin sun luokse.

---
ihan vaan tällänen loppujuttu tähän, et tää runo on varmaan henkilökohtasin ja merkittävin runo, jonka oon koskaan julkassu. Tää merkitsee mulle itelleni vaan niin paljon.

Minä tiedän

Olen onnellisempi kuin koskaan,
koska tiedän, et vaik joudun odottaan.
Sä oot jo siellä,
oot mun kans samalla tiellä.
Kaikki ihan oikein menee,
elämä meidät yhdes syliinsä sulkee.
Vaikket ehkä tiedä,
minä tiedän ja se voi meitä eteenpäin viedä.
♥

Kyyneleitä

Taitan paperin, nuolaisen kirjekuorta,
laitan sen kiinni ja annan sen odottaa,
odottaa sitä, kun sinä saat sen avata,
lukea sinusta, ennenkuin olemme ehtineet tavata.

Minulla on ikävä,
minulla on kyyneleitä.
Minä kaipaan,
että pian kohdataan.

Sinä olet sinä

Näen kasvosi joka paikassa ja joskus en missään.
Joskus sinulla on tuntemani ihmisen kasvot, joskus olet kuvitelmaa.
Mutta vaikka muotosi, sanasi, kasvosi ja tuoksusi muuttuu, sinä et muutu.
Sinä olet silti sinä ja minä ikävöin ja kaipaan sinua.
Unelmoin kohtaamisestamme päivittäin.
Toivon, että pian löytäisin sinut ja saisin olla kanssasi aina.
Toivon vain, että sinä rakastaisit minua ja olisit minun.
Ja vaikka en ehkä vielä olekaan tavannut sinua, minä tiedän,
että sinä olet jossain siellä minua varten ja minun takiani.

Kuulin, et tytöt haluu makeet ja mä oon suolaa, suolaa, suolaa

Kaveriporukkasi äänet kuuluvat jo. Tiedän, että pian sinä astut kavereinesi ruokalaan ja tulet istumaan pöytään, joka on vastapäätä minun pöytääni. Istut siinä joka ikinen kerta. Uskon, että niin tänäänkin. Muistan kuinka ensimmäisen kerran näin sinun istuvan siinä. Rakastuin sinun sinisiin silmiisi, joilla loit minuun hetkeksi katseesi. Siitä hetkestä lähtien tahdoin tuntea sinut. Saavuttaa sinut. Mutta en ole uskaltanut. Enkä tiedä, tulenko koskaan uskaltamaankaan. Sinä olet sellainen, jonka kuka tahansa ottaisi, jos saisi. Ja minua ei tahdo kukaan. Joten miten minä voisin ikinä haaveillakaan enemmästä kuin tästä, että joka päivä saan kahdenkymmenen minuutin ajan katsella sinua. Kuinka sinä naurat, heität läppää kavereidesi kanssa ja kun joskus harvoin katsot minun pöytääni ja katsot minua silmiin sekunnin ajan.
     Olen unelmoinut sinusta kaikki nämä kuukaudet, jotka olemme opiskelleet samassa paikassa. Kuinka tietäisitkin kuinka paljon tahtoisin koskettaa sinua. Tuntea hengityksesi poskellani ja hipaisusi kädelläni. Mutta sellainen tulevaisuus ei taida olla mahdollista. Eihän noin kaunis ja täydellinen tyttö voi kiinnittää huomiotaan minuun pidemmäksi aikaa kuin sekunniksi.
     Sinä astut ruokalaan. Luot katseesi koko ruokalan ylitse ja käännyt sitten jonottamaan. Sinä naurat ja hymyilet kavereillesi. Kuiskaat jotain parhaalle ystävällesi ja hän nyökkää sinulle ja näyttää iskevän silmää. Sitten hän nauraa sinulle ja huutaa kovaan ääneen: "Vihdoin!" Sinä sipaiset ruskeat kiharat hiuksesi korvasi taakse ja katsot minuun päin. Sydämeni alkaa hakata ja käännän katseeni äkkiä pois, ettet tajuaisi minun tuijottaneen sinua. Kun katson sinua uudelleen, sinä katsot minua edelleen. Sitten sinä hymyilet ja käännät katseesi pois. Kämmeneni hikoavat. Hymyilitkö sinä todellakin minulle? Katsoitko sinä minua silmiin?
     "Mä kuulin, et tytöt haluu makeet ja mä oon suolaa, suolaa, suolaa." Kuuluu mp3:stäni ja huokaisen. Niin se taitaa olla. Et sinä minua voinut katsoa. Minun takananihan istuu kymmeniä ihmisiä. Sinä taisit hymyillä joillekin heistä. Tunnethan sinä melkein koko koulun. Alan ajattelemaan laulun sanoja ja tajuan kuinka totta ne ovatkaan. Olen korviani myöten ihastunut sinuun ja olen täysin koukussa. Etkä sinä varmastikaan tahdo tutustua minuun. Minä olen sellainen jätkä, jota kukaan tyttö ei pahemmin vilkaise kahta kertaa, ainakaan hyvässä. En tiedä, mikä minussa on vialla.
     Sinä alat kävelemään vakipöytääsi kohti ja ajattelen, että vaikka en koskaan saakaan sinua, voin silti katsella sinua jokainen päivä. Tarpeeksi läheltä, mutta silti niin kaukaa. Sinä lähestyt koko ajan ja katsot minuun päin. Ohitat oman pöytäsi. Katson ihmeissäni, aiotko sinä mennä istumaan jonnekin muualle? Istumaan sen ihmisen luo, jolle hymyilit jo jonossa?
     Sinä pysähdyt minun pöytäni kohdalle. Sydämeni hakkaa. Sinä hymyilet minulle. Yritän vastata hymyysi. Sinä kysyt: "Saanko mä syödä tänään sun kanssa?"

Kaiken ansaitsit

Nyt mä aattelen, et oon ihan hirvee,

kun mä tein tällee.

Mut ehkä sä et edes tajua,

et mä tarkotin sillä sua.

Loppujen lopuks sä kaiken ansaitsit,

sait kokee kaiken niinku mäki.

En mä sais iloita tälläsestä,

mut oli kiva tietää, et sunki elämä on joskus perseestä.

Aikaa

En mä edes tahtois tunnustaa,
mut joskus mä alan sua muistelemaa.
Mut mitä enemmän aikaa kuluu,
sitä vähemmän kyyneleet sun takii valuu.
Joskus elämä potkii päähän,
säkin sen opit tänään.
Toivottavasti otat opikses,
ettet enemmän ittees riko elämässäs.

Miksi aina minä?

Nyt tulee vähän erilaisempaa juttua :D nimittäin tällänen lyhyt tarinamuotonen juttu. En tiiä, miksi tätä nimittäisin, muttajoo.. lukekaa :D

Varovaisin liikkein hivutan käteni niskasi taakse. Meitä kumpaakin naurattaa, olihan tämä vain läppää, sinun osaltasi. Minä olin jollakin tavalla ihastunut sinuun, mutta en minä voinut myöntää sitä. Mistä minä tiesin, mitä mieltä sinä olisit, jos tietäisit, että tunnen näin oikeasti sinua kohtaan.
     Huulemme kohtaavat toisensa, sinun huulesi lähettävät sähkökipinöitä huulilleni ja vatsanpohjaani. Suutelemme pitkään muiden nauraessa ympärillämme. Sitten erkanemme ja yhdymme toisten nauruun. Minä otan kiinni hupparini hupun alareunoista ja heilutan niitä muutaman kerran ja sanon: "Siis sä Alex oot niin ihana." Ja taas kaikki alkavat nauraa, niin sinä ja minäkin. Sitten Caroline huudahtaa: "Voi, ku söpöä, te ootte vihdoin löytäny toisenne! Ootte meidän koulun tollanen ernu pariskunta."  Minä nauran ja huudahdan takaisin: "Niimpä tosiaan, vai mitä Alex?" Sinä vastaat: "No tottakai Taylor." Ja samalla sinä kävelet minua kohti, kiedot toisen kätesi ympärilleni ja suutelet minua uudelleen. Meidän suudelmamme loppui taas liian pian. Enkä minä tiennyt, kuinka kauan jaksaisin tätä tunteideni piilottelemista. Minä olin oikeasti rakastunut.

En mä siihen haluis palatakaan

En mä oo pitkään aikaan ikävöiny sua,
mut tänään taas alko tunteet pinnalle nousta.
Jäin kelaa sun vihreenkeltasii silmiis,
muistelen kuinka sä sait mut tuntemaan itseni kauniiks.
Kaipaan sitä kaikkee hyvää mitä meillä oli,
mit tiiän et menneit ei saa takasi.
Enkä mä siihen haluis palatakaan,
haluun muistaa sut ja lähtee matkaan.
Kohti uusia teitä ja uutta onnea,
kaipaan jo elämän uusia puhtaita tuulia.
Talletan muistomme sydämeeni,
ja siel pienes sopukas sydämessäni,
oot aina mun kultani.

Joskus

Jos mä joskus saisin olla vapaa,
saisin kaiken paskan unohtaa.
Olla just niinku haluuun,
mun ei tarttis lähtee karkuun.
Kukaan ei sanois miten elää,
mä en oikeesti jaksa näit kusipäit enää.

Mikään ei oo varmaa

Minne mennä, mitä tehdä?
Joskus ei vaan yksinkertasesti tiedä.
Ei osaa sanoo minne pitäis mennä,
miten pitäis elää.
Yhden asian tietää kuitenki aina,
mikään ei oo varmaa.

You

Nää tunteet mun pään sekottaa,
sä et lähde pois mun ajatuksist kulumallakaa.
Mä tahtoisin rakastua,
ajatella vaan sua.
Mut mä pelkään, et mut hylätään.
Ja pelkään, et ei täst kuulu tulla mitään.
Mut antaa elämän viedä,
viedä sinne, minne mun kuuluu mennä.

Tanka

Tätähän minä
tarvitsin ja kaipasin.
Nyt omistan sen,
mitä minä eniten
haluan ja tarvitsen.

Sua kaipaan

Sun tuoksusi maistan yhä mun huulillani,
sun lempeän kosketuksen tunnen yhä mun sormillani.
Sun suloiset sanas kaikuvat yhä korvissani,
sun rakkautes nälkäiset silmät nään yhä mielessäni.

Kyl mä sua kaipaan edelleen,
en mä irti päästäny leikiten.
Edelleenki puristan muistojamme sydäntäni vasten,
oikeesti mä sua edelleen kaipailen.
 
Sun silmäs loistivat kirkkaina,
sä katsoit mua silmiin onnellisena.
Sä suutelit mua kaivaten,
sä pidit musta kiinni rakastaen.
 
Kyl mä sua kaipaan edelleen,
en mä irti päästäny leikiten.
Edelleenki puristan muistojamme sydäntäni vasten,
oikeesti mä sua edelleen kaipailen.

Mä en silloin ymmärtäny et tuun näin sua kaipaan,
joten nyt mun pitää tyytyy susta vaan unelmoimaan.
 

Kyl mä sua kaipaan edelleen,
en mä irti päästäny leikiten.
Edelleenki puristan muistojamme sydäntäni vasten,
oikeesti mä sua edelleen kaipailen.

Haiku

Rakastan vain sinua
kaipaan sinua
tarvitsen ainoastaan.

En näe valoa

Sua ilman on yötaivas musta,
ei ole taivaalla kirkkaita tähtiä.
Odotan sua teetäni juoden,
olet myöhässä kuten eilen.
Sinä saavut, silmäs on kylmät,
"mene pois", sanon ja suljen,
pois sut elämästäin.
Taivas on musta, en näe valoa,
Ei ole rakkautta, ei ole sinua.

Oma tie

Haluan jo päästää irti,
tallettaa muistot sydämeeni.
Lähtee kulkemaan omaa tietä,
tietäen, et sä et ole siellä.
Mut näin elämän pitääkin mennä,
elämäl on meille eri päämäärä.
Joskus vielkin tuut uniini, ku nukun,
ja sillon muistan; olin pienen hetken vain sun.

Toivon

Joskus toivon, et saisin olla onnellinen,
kaikki ois hyvin, en ois surullinen.
Mä haluun vaan pitää sut mun lähellä,
mut jos eri tarkoitus on elämällä,
niin haluun vaan sanoa sen,
et mä haluan ainoastaan, et sä olet onnellinen.

Tarvitsen sua

Mä en halua menettää sua,
tajuutsä, et mä tarvitsen sua?
Onks elämän oikeesti pakko mennä näin?
Kaikki menee ihan väärinpäin.
Kaikki paska kaatuu vaan mun niskaan,
mä en pysty uudelleen rakastumaan.
Anna mun olla sun,
olisitsäkin ikuisesti mun?

Yhtäkkiä

Joskus elämästä tulee onnellista kun sitä ei osaa aavistaa,
ihan yhtäkkiä onni kurkistaa nurkan takaa.
Yhtäkkiä tuntee leijuvansa pilvissä,
ja tajuaa olevansa onnellisempi kuin ikinä.
Sä olet tehnyt musta onnellisen,
teethän sä musta jatkossakin yhtä iloisen?

Haluaisin pitää sinusta kiinni

Haluaisin jo kuulla äänesi uudestaan,
kietoa käteni ympärillesi ainoastaan.
Suudella sinua kaiken muun unohtaen,
pitää sinusta kiinni rakastaen.
Vaikka välillämme on matkaa,
se ei voi meidän tunteitamme sammuttaa.
Haluan vain sanoa sinulle vielä:
Rakastan sinua vuoden joka ikinen päivä.

Pieniä ihmeitä

Mä oon niin mielettömän onnellinen,
että mä sain tavata sun kaltaisen.
Pieniä ajatuksia, pieniä tekoja,
pieniä ihmeitä, pieniä sanoja.
Sä oot vaan ihmeellisempi kuin yksikään unelma,
en ymmärrä, miten oon ansainnut jotain näin kaunista.
Joka ikinen päivä haluun vaan sulkee sut syliini uudestaan,
tajuutsä, et sä oot saanu mut ihan täydellisesti rakastumaan?

Suloinen tuoli

En ollut koskaan ajatellut elämäni menevän tätä rataa, että yksi pieni hassu tuoli voisi muuttaa kaiken, että sen tuolin ansiosta olin saanut kauneimmat kaksi vuotta kuin kukaan osasi kuvitella. Ilman sitä tuolia en olisi ollut onnellinen, ehkä ilman sitä tuolia en olisi nyt surullinen.

Kaikki alkoi, kun olin penkomassa mummoni pölyistä ja hämärää ullakkoa ja löysin kauniin, hienosti kirjaillun antiikkituolin. Kysyin mummolta saisinko viedä sen entisöitäväksi ja mummollahan ei tunnetusti ollut mitään sitä vastaan, hän niin mielellään lahjoitti vanhoja tavaroitaan pois, koska ei itse tarvinnut niitä, mutta ei raaskinut heittää niitä roskikseenkaan. Niimpä minä vein tuolin entisöintiliikkeeseen, joka sijaitsi lähellä omaa kotiani. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran.. Hänet, joka teki minut onnellisemmaksi kuin kukaan. Hänet, joka sai minut itkemään takiaan enemmän kuin kukaan.
 Hän oli siellä apulaisena. Hän entisöi tuolini ja minä sain sen asunnolleni. Hakiessani tuolia hän pyysi numeroani ja samalla sitä kysyessään hän katsoi minua suloisesti silmäripsiensä lomasta ja tottakai minä annoin sen, ei häntä pystynyt vastustamaan, hänhän oli vietävän suloinen.
Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja pyysi kahville lempikahvilaani, joka sattui olemaan myös hänen lempikahvilansa. Juttelimme siellä paljon, niin paljon, että aika meni nopeasti, kuin juokseva gebardi ja huomasimme, että meillä oli todella paljon yhteistä.
Näimme sen jälkeen paljon uudelleen, monia kertoja ja ennenkuin kunnolla tajusinkaan koko asiaa, me seurustelimme. Olimme täydellisen onnellisia yhdessä, meidän oli vaín niin helppoa olla toistemme kanssa.
Vuoden seurustelun jälkeen hän kosi minua romanttisesti meren rannalla ja tottakai minä suostuin. Kuka sellaisesta kosinnasta olisi voinut kieltäytyä? Sitten me aloimme suunnitella häitä. Niistä  piti tulla isot kermakakkuhäät, joissa kaikki juhlavieraat itkevät onnen kyyneleitä.
Kaksi kuukautta ennen häitä rakkaani lähti soutelemaan pikkuisella venellään, hän piti niin paljon kalastamisesta. Sää oli aurinkoinen ja vain pari pilvenhattaraa lipui taivaalla. Mutta ihan yhtäkkiä taivaalle alkoi kasaantua violetinmustia pilviä. Tuli ukkosmyrsky. Odottelin häntä laiturilla hiukan huolestuneena. Hän putosi veneen kyydistä, eikä päässyt enää pintaan.
Minä surin monta kuukautta, kastellen tyynyni joka yö kyynelilläni, jotka vuodatin muistellessani meidän yhteisiä ja kauniita hetkiämme. Mutta niinä aikoina ajattelin kuiten sitä, että hän haluaisi minun jatkavan elämääni. Niin minä teinkin.

Sinun vuoksesi minä jatkoin elämääni, rakkaani, mutta en tullut kenenkään kanssa niin onnelliseksi kuin sinun, kyllä, minulla on hyvä aviomies ja kauniita lapsia, mutta silti, edelleen kaipaan sinua, koska sinä teit minut onnelliseksi. Jos ei olisi ollut sitä tuolia, olisin ehkä onnellisempi, en haikailisi perääsi, koska en tietäisi paremmasta kuin tämä, niin, ehkäpä. Mutta silti, en vaihtaisi vuosiamme mihinkään, sinä olet aina sydämessäni ja minun rakkaani.

What doesn't kill make you stonger

Vaik on jo viikkoja kulunut siitä,
on mulla vieläkin sua ikävä.
En mä enää samalla tavalla kaipaa,
enkä itkien perääsi haikaile ainoastaan.
Mut silti se tunne on täällä,
se on syvällä sisimmässä.
Kai se on nii, et en voi sitä poistaa,
se ei poistu, se muotoaan muuttaa,
ja musta on tullu vahvempi,
mä vaan siedän sitä kipuu entist paremmi.

Meil oli yhteiset ja kauniit hetkemme,
niit aion aina pitää sydämessäni,
ja vaikka eteenpäin kuljemme
ei minnekään katoa ikäväni.

mun pitäis eteenpäin alkaa kulkemaan
ja opetella sut unohtamaan.
Etten joka päivä itkien sua miettis
ja kaikkea meidän yhdessä kokemaa kelailis.
Vaik tää on kliseine sanonta,
"mikä ei tapa, se vahvistaa."
sen avulla jaksan jatkaa eteenpäi
koska mä tiedän, et se on totta.
Sä teit mun elämäst onnellist
haluun vaan kiittää sua meidän yhtesist hetkist

Meil oli yhteiset ja kauniit hetkemme,
niit aion aina pitää sydämessäni,
ja vaikka eteenpäin kuljemme

ei minnekään katoa ikäväni.

Prinssini

Elämä kulkee outoja teitä,
ja kaikki sanoo: ei se tunne meitä.
Joskus tuntuu, et se silti tuntee,
ei muuten ois voinu tapahtuu tällee.
Sain sen, mitä sillon tarvitsin,
se tuli mun luokse yllättäin.
Ihanku oisin ollu kauneinta maan päällä,
niin ihanasti hän katsoi mua siellä.

Annoit mulle sen, mitä tarvisin,
olit mun hetken, olit mun silloin.
Olin sun enkelisi,
sä olit mun prinssini.
Sä olit mun sen pienen hetken,
olit se, jota tarvitsen.

Onneksi me tavattiin,
sun ansiostas aloin uskoo unelmiin.
Vaikka enää me ei kohdata,
oon iloinen, et sain sut tavata.
Sä sait mut pilviin,
sait mut uskoon ihmeisiin.
Mä tuun muistamaan sut,
muistamaan sen, kuinka pelastit mut.

Annoit mulle sen, mitä tarvisin,
olit mun hetken, olit mun silloin.
Olin sun enkelisi,
sä olit mun prinssini.
Sä olit mun sen pienen hetken,
olit se, jota tarvitsen.

Rakkaus

Joskus rakkaus kulkee omia teitään,
ei se kerro meille mieltymyksiään.
Se tekee miten huvittaa,
se ottaa kiinni ja irrottaa.
Se kuiskailee kauniita sanoja,
se kertoo kauniita tarinoita.
Se repii rikki vanhat haavat,
se löytää helpoiten haavoittuvat.
Rakkaus on se, joka parantaa,
rakkaus on se, joka hoitaa.
Rakkaus on se, joka antaa,
rakkaus on se, joka ottaa.
Rakkauden vuoksi tekisin mitä vaan.

Unelma

Unelmat ovat niin kauniita,
ne ovat aina lähellä ja kaukana.
Niitä kohti jokainen meistä kulkee,
niitä jokainen miettii, kun silmänsä sulkee.
Toinen saa ne heti toteuttaa,
joku joutuu kauan odottaa.
Ilman unelmia elämä olisi tyhjä,
ilman unelmia elämältä puuttuis päämäärä.

Unohdanko koskaan?

Vaikka kaikki menikin näin,
sä oot yhä mun mielessäin.
Lopulta me oltais kuitenkin tässä,
kumpikin yksin itkemässä.
En tiedä onko oikein ikävöidä,
missään ei tunnu olevan järkeä.
Toivon vaan, et oot onnellinen,
ja et mä pystyisin unohtaan kivun kaiken.

Esittely?

Moi vaan (=
päätin sitten hetken mielijohteesta tehdä tällaisen blogin, jossa aion julkaista itse kirjoittamiani tekstejä. Runoja ja novelleja pääasiassa.

Kun kerran kaikissa blogeissa on yleensä aloistustekstissä pieni esittely blogin kirjoittajasta, niin päätin seurata sitä tuttua ja samaa vanhaa kaavaa ja tehdä sellaisen itsekin :D

Olen siis 17-vuotias naisen alku, jolle kirjoittaminen on tapa päästä irti arjesta. Sen avulla voin purkaa tunteita, sekä vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Yleensä kirjoitan runoja ja lyhyempiä tarinoita. Olen myös kirjoittamassa yhtä pidempää tarinaa, mutta en taida uskaltaa julkaista sitä missään :D ehkä joskus, ehkä en ;)

Jos kerran tänne asti eksyt ja lueskelet kirjoituksiani, niin olisin todella iloinen, jos viitsisit kommentoida niitä ja kertoa, mikä niissä oli hyvää ja mikä huonoa :)

Toivottavasti söherryksistäni on edes jotain iloa jollekulle :P