Kiitos

Mä tahdon kiittää sua kaikesta,
kiittää kaikesta ihanasta,
mitä oot mulle antanu,
mitä sä oot mulle suunnitellu.
Kiitos, että rakastat mua enemmän kuin mitään,
ilman sua mun elämäs ois vaan niin tyhjää.

Huokaus

Tekis mieli vaan huokasta.
Päästää irti kaikesta tuskasta.
Miksei mikään oo koskaan selvää,
sekavia unikuvia, jotka heti häviää.
Ennenkuin tajuaa, mitä ne esitti,
ja tajuu, et on vaan niin rikki.
On kamala ikävä sinua,
tahtoisin, että kaipaisit minua.
En tiedä mikä on oikein,
mutta tiedän, että tää ei oo oikein.

Minäkin

Sä sanoit mulle, et kaikki ei mee miten tahdotaan,
mut jos me annetaan, kaikki menee oikein.
Sä sanoit, ettei sais ajatella "kenelle mä riitän"
pitäis ajatella "kuka ansaitsee mut"
Yritän uskoa siihen, mikä on oikein,
yritän luottaa siihen, että mäkin saan olla onnellinen.

Kuvastimen läpi

Harjaan hiuksiani ja katselen itseäni peilistä, odottaen, että kuvajaiseni vaihtuu toiseen. Vihdoin peilin pinta alkaa väreillä, kasvoni muuttuvat hassun näköisiksi, ihan kuin ne heijastuisivat virtaavan veden pinnasta. Sitten minun kuvani katoaa, ja tilalle tulee jälleen kaunein maisema, mitä olen koskaan nähnyt. En tiedä, miksi näen peilistäni tämän kaiken kauneuden. En muista, koska se alkoi. En tiedä, onko maisema edes totta, mutta sen tiedän, että se on niin kaunis ja ihmeellinen, että odotan sitä näkymää joka aamu ja ilta peilini ääressä.
     Katselen peilistäni sitä maisemaa kuin ikkunasta. Katson oikeaan ylänurkkaan, siellä on vuori, jonka yläpuolella olevasta järventapaisesta virtaa alas vesiputouksena kristallinkirkasta vettä. Kuulen vesiputouksen kohinan korvissani. Vesiputous jatkuu jokena koko näkymäni läpi. Kuva peilissäni tarkentuu veteen, näen ihmeellisiä kaloja. Ne syöksähtelevät edestakaisin kuin leikkien hippaa. Ne ovat niin kauniita, etten osaa sanoin kuvailla. Kuva palaa takaisin kokonaisnäkymään. Vasemmalla puolella peiliäni on tulivuori. Näen siellä porisevan laavan, kuinka se kuplii ja kiehuu. Laava hohtaa kaikissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyissä. Laava on kuin vesi kattilassa, se pitää samanlaista ääntä. Loppunäkymä koostuu lähinnä laaksosta. Jonka lävitse virtaa se joki. Laakso on täynnä puita, ihmeellisiä pensaita, täydellisen vihreitä sellaisia. Ja ne puut. Ne ovat niin koristeellisia, että luulisi jonkun taiteilijan veistäneen ne. Puut ovat korkeita, isoja, vahvoja, ja silti niin upeita. Tuuli humahtaa puiden läpi, saaden puiden lehdet kahisemaan. Kuulen jonkinlaisen ison linnun ääntelyä. En osaa kuvailla sitä. Kuin iso hirmulisko kirkuisi, mutta ääni kuulostaa kauniilta.
     Ja vaikka maisema on maailman ihmeellisin, en minä sen takia peiliäni tuijota joka päivä. Odotan, että he ilmestyisivät näköpiiriini.
     Odotan hiljaa paikallani, koska ensimmäinen ilmestyy. Näen vuoren yläpuolella pienen punaisen pisteen, tiedän, että ensimmäinen on tulossa. Pisteen vierelle ilmestyy tulta, joka häviää yhtä nopeasti kuin tulikin. Vihdoin ensimmäinen kaunis olento on tarpeeksi lähellä, että voin ihailla sen kauneutta. Sen vahvat siivet, jotka läiskivät ilmaa. Ihmettelen vieläkin, miten siivet, jotka pitävät varmasti monen tuhannen kiloisen olennon ilmassa, voivat olla niin suloiset ja sievät. Sen jalat ovat kuin pronssista valetut, ne kimaltavat, ne ovat vahvat. Sen kädet ovat suloisen näköisesti edessä tönöttämässä. Sen sarvet kohoavat ylpeinä ylös päästä. Sen nenästä tulee pieniä savujuovia kuin muistutuksena, että se voisi koska tahansa polttaa koko kylän tulellaan, jos tahtoisi. Kaikista ihmeellisintä tuossa olennossa olivat sen silmät. Ne olivat niin kauniit. Niiden väri vaihtui ennenkuin ehdin edes tajuta, minkä väriset sen silmät sillä hetkellä olivat. Sitten se sama väri palasi takaisin, ja vaihtui taas johonkin toiseen. Sen silmät katsoivat aina niin intensiivisesti minuun päin, että kuvittelin aina sen näkevän minut. Haaveilin, että vielä joskus voisin hypätä peilini lävitse sen selkään ja lentää. Olla osa tuota ihmeellistä maailmaa, joka vaikutti päivä päivältä paljon todellisemmalta kuin se maailma, missä minä elin.
     Tuon kauniin olennon lauma tuli näkyviin, ne seurasivat sitä. Kymmeniä erivärisiä, niin kauniita ja ihmeellisiä lohikäärmeitä. Ensimmäisenä tullut äännähti jotain, ja kaikki laskeutuivat alas ja alkoivat tehdä omia asioitansa. Lapsilohikäärmeet menivät uimaan tulivuoren laavaan. Aikuiset keräsivät pensaista ruokaa, jotkut nappasivat kaloja. Mutta ensimmäisenä tullut lohikäärme tuijotti minua. Se tuijotti minua silmiin. Ne lumosivat minut. Kohotin käteni laittaakseni käteni siihen kohtaan peiliä, jossa olento oli, niinkuin monta kertaa ennenkin.
     Mutta käteni ei kohdannutkaan peiliä, se sujahti peilin läpi, ja imaisi minut mukaansa. Putosin jaloilleni, katsoin taakseni ja näin, kuinka huoneeni näkymä muuttui pienemmäksi. Nostin ihmeissäni katseeni ylös ja näin lohikäärmeen seisovan suoraan edessäni. Katsoin sitä silmiin ja kuulin pääni sisällä äänenkaltaisen huminan: "Vihdoin olit valmis astumaan mukaamme."

Facebook

Tänään
Aluks sanon, et en todellakaan tuu lähettämään tätä viestiä oikeesti :D mä vaan tahdon kuvitella, että mä lähetän tän sulle. Mä tahdon miettiä omassa pikku päässäni, mitä sä vastaisit tähän, jos mä oikeesti lähettäisin tän sulle.
Sillon, ku mä näin sun kesän lopulla, mä vaan tiesin, et mä tuun ihastumaan suhun. Se tapa, miten sä katoit mua, ku mä selitin jotain, oli outoa. Se aiheutti oudon tunteen mun vastanpohjaan. Sun katsees oli sellanen, et sä oikeesti kuuntelit mitä mä sanoin, mun sanoilla oli oikeesti väliä. Ja sun silmäs, sä katsoit mua, mutta aina, kun mä katsoin sua, sä katsoit pois päin. Se sai mut haluamaan tutustua suhun enemmän.
Seuraavilla kerroilla, kun me nähtiin, mä katselin sua kaukaa. Mä haaveilin susta, toivoin, että sä tuntisit samoin mua kohtaan. Mä tykkäsin katsoo, kun sä ylistit. Mun mielestä oli ihanaa nähdä ja kuulla, kun sä nauroit, musta oli taivaallista nähdä sut tuijottamassa mua, katsomassa, katsonko mä sua.
Lopulta me alettiin vaihtaa toisillemme sanoja, moi. Hymyjä, pieniä, joskus korvasta korvaan. Muutamia lyhyitä keskusteluja. Mä muistan melkein jokaisen keskustelun ulkoa. Ne hetket, kun sun huomio oli vain mussa, kun pienen hetken ajan sun tietoisuuteen mahtui vain mun kasvot, mun ääni ja meidän keskustelu.
Joka ikinen päivä mä rukoilen sun puolestas. Rukoilen, et sun elämäs ois onnellista, että sulla ois kaikki hyvin.
Et sä tätä viestiä saa, mutta mä sanon tällä silti; mä rakastan sua.
     Nähty 20.05

Entä jos

Pitäisi olla iloinen ja nauraa,
tätä mä pyysin, tietääkseni, että se on varmaa.
Mutta entä jos tää kipu on turhaa,
tuli jäädäkseen, ilman vastausta helpottavaa.
Entä jos kaipaus ainoastaan yltyy,
ja kaipaukseni kohde piiloutuu ja viipyy?