tiistai 20. toukokuuta 2014

Tulkoon mitä vaan

On pimeää. Kaksi tuntia sitten kaikki hiljeni. Minun pitäisi olla hiljaa, minun pitäisi olla poissa. Omassa pedissäni. Ei täällä.
Kuljen hiljaa jo tutuksi muovautunutta reittiä. Tiedän täydellisesti kuinka monen askeleen päässä seuraava erittäin pimeä kulma on, jonne voi piiloutua, jos lähistöltä alkaa kuulua epäilyttäviä ääniä. Pieni omantunnon pistos, se, joka on varoittanut ja ohjeistanut minua pienestä pitäen, jonka olen nyt viimeisten kuukausien aikana oppinut hiljentämään, piipittää, että minun pitäisi palata takaisin kotiin. Takaisin siihen elämään, jota elin ennen sinua. Käsken sen olla hiljaa ja jatkan kulkuani.
Kujalla, jonne juuri olen kääntymässä, kuuluu räsähdys. Jähmetyn paikoilleni. Sydämeni pamahtelee hiljaisuudessa. Peräännyn hitaasti pimeään syvennykseen, jonka suojista olin juuri astumassa. Hengitän hiljaa.
Askeleiden läiskähdykset kulkevat kohti. Sydämeni pamahtelee entistä lujemmin. Valokeilat sohivat ympäriinsä. Jos ne tietäisivät, että olen täällä, niiden ei tarvitsisi kuin vähän kääntää lamppuaan ja he näkisivät minut. Piiloutuneena. Kyyryssä. Liian nuorena ulkona. Aivan väärässä paikassa. En edes halua kuvitella, mitä siitä seuraisi. Ei, en tahdo ajatella sitä, mitä seuraisi siitä, jos he löytäisivät minut. Silloin he veisivät minulta sinut.
Koko pienen elämäni olen kuvitellut, että he ovat oikeassa. He tekevät kaiken tämän ainoastaan suojellakseen meitä. He eivät halua, että me sairastumme, että tulemme hulluksi. He haluavat, että me elämme tasapainoista ja kaunista elämää. He sanoivat, että rakkaus tappaa.
Onneksi sinä sait minut uskomaan, että he ovat väärässä. He ovat oikeassa, rakkaus tappaa. Mutta se ei tapa silloin, kun sen saa. Se tappaa silloin, kun sitä ei saa.
He kulkivat valokeiloineen ohitseni. He eivät nähneet minua. Lähden uudelleen liikkeelle. Kiirehdytän askeleitani. Osaan jo asettaa jokaisen askeleeni siten, että ne eivät aiheuta tarpeetonta meteliä. Sellaista meteliä, joka herättää huomiota. Nyt askeleeni kuulostavat siltä kuin olisin täysin luvallisesti liikkeellä.
Enää viisisataa metriä. Hoen itselleni. Luvut pienenevät päässäni sitä mukaa, mitä lähemmäs pääsen sinua. Lasken kilometrejä, minuutteja, metrejä, sekunteja. Jokainen niistä tuo minut vähän lähemmäksi sinua. Sinua, joka tartutit minuun rakkauden.
Heidän kirjoissaan on tarkat määritelmät siitä, miten rakkaus ilmenee. Miten sen eri oireet alkavat ja miten ne voidaan estää. Jos epäilee sairastuneensa rakkauteen, on hankkiuduttava hoitoon välittömästi.
Sen jälkeen, kun sinä autoit minua ymmärtämään, että rakkaus ei ole sairaus, en ymmärrä, miten väärässä he saattavatkaan olla. Miten heidän mielestään pakahduttava tunne rinnassa voi olla niin väärin?
Sata metriä. Minä näen jo salaisen piilopaikkamme, pienen vajan, jonka joku suurempi voima on varmsti muovaillut juuri meitä kahta varten. Siltä se ainakin näyttää. Lähellä, mutta piilossa. Ei huomiota herättävä, mutta silti niin iso, ettei sitä pureta. Tarpeeksi kaukana, mutta ei silti liian lähellä. Se on meidän paikkamme. Salainen piilomme, jossa voimme rauhassa, kenenkään meitä estämättä nauttia 'sairauden' aiheuttamista tuntemuksista.
Pidän siitä, miten mahaani nipistää, kun näen sinut. Miten sinun silmiisi syttyy valo, kun saavun sinun luoksesi. Miten kipeältä viimeinen eron suudelma tuntuu ja miten rauhoittavalta tuntuvat joka ikinen sekunti sinun seurassasi ja miten viiltävää ovat ne hetket, kun en näe sinua.
Hyppään sinun syleilyysi. Rutistat minut itseäsi vasten. Hoet nimeäni kuin se olisi maailman ihmeellisin sana. Katsomme toisiamme silmiin ikuisuudelta tuntuvan ajan ennen kuin meidän huulemme kohtaavat toisensa.
Tältä sen kuuluu tuntua. Tältä elämän pitäisi maistua. Jos tämä on sairaus, antaa mennä vaan. Mielummin kuolen tähän sairauteen, tähän onnen tunteeseen, mielummin annan sairauden tunkeutua minun sisimpääni. Mielummin kaikkea sitä kuin se vaihtoehto, etten koskaan saisi kokea mitään tällaista.
"Tulkoon mitä vaan, tulkoon valvojat, tulkoon todiste siitä, että tämä tappaa. Tulkoon mitä tahansa. Minä rakastin, rakastan ja aion rakastaa sinua."

perjantai 9. toukokuuta 2014

Se tappaa minut

Ne olivat niin pehmeät
ei ole olemassa mitään vastavaa
Ne painautuivat minua vasten
kuumina ja polttavina
niiden elämänvoima pyörrytti
Se sai sydämeni takomaan
ja tajusin, että kaikki ennen tätä
Oli ollut turhaa
Koko pienen elämäni ajan
olin odottanu tätä hetkeä
Juuri häntä
Juuri tätä huuliemme kosketusta
joka tuntui tanssilta
Miten jokin niin kaunis
saattoi olla niin väärin
Miksei yhteiskunta voi sallia
ihmisille sellaista onnea
Se on sairaus
He sanovat
Ja nyt yksin sängylläni
sanat takovat päässäni
Se tappaa minut, se tappaa minut
Enkä minä ensimmäistä kertaa elämässäni
Välitä vähääkään