Hirviö

Minä olen hirviö. Ja usko pois, minä en todellakaan tahtoisi olla tällainen. Tahtoisin olla kuten muut, tanssia, käydä juhlissa, käydä koulussa normaalisti ja olla kuin kuka tahansa. Tahtoisin vain olla normaali 16-vuotias, jonka suurin murhe on se, mitä laittaa päälleen koulun tanssiaisiin, jossa tahtoo hurmata ihastuksensa.
Ei. Minun ongelmani ovat erilaisia. Minä olen hirviö. Minun rakkaani perhe, ja pian hän itse ovat niitä, jotka tahtovat tuhota ja tappaa minut.
Ehkäpä se olisi jopa minulle aivan okein. Muutun vähintään kerran kuusta sellaiseksi olioksi, jonka olemassaolosta olet kuullut satoja kertoja, mutta jonka olemassaoloa et ole uskonut kuin ehkä lapsena, kun käperryit tiukemmin peittosi alle ja kuvittelit, että sellainen hyökkää kimppuusi sänkysi alta, jos kaikki ruumiinosasi, paitsi pää, eivät ole peiton alla turvassa ja suojassa.
Niin, kumpa olisinkin vain tavallinen.
Muistan, kun näin rakkaani ensimmäisen kerran. Hän punaiset hiuksensa hulmusivat hänen kävellessään luokkaan. Hän istuutui taakseni, hymyili minulle ja sulkeutui maailmaansa. Siitä hetkestä lähtien en tahtonut tehdä mitään muuta kuin tutustua häneen.
Me tutustuimme. Puhuimme ensin lyhyitä keskusteluja tuntien alussa ja lopussa, sanoimme toisillemme hei käytävällä ja muuta yhtä pientä.
Me aloimme jutella käytävillä. Etsiydyin hänen kaappinsa luokse muka sattumalta ja aloitin keskustelun. Ja hän nauroi mukana. Hän pyysi minut hänen kotiinsa ja tahtoi oikeasti avata minulle maailmaansa.
Sen jälkeen, kun tutustuimme, en tahtonut mitään muuta kuin olla hänen lähellään. Vain nauttia hänen seurastaan, huumaantua hänen tuoksustaan, hänen sanoistaan, hänen kauniista hymystään, hänen hellistä suudelmistaan ja siitä tunteesta, että minä olen rakastettu ja hyväksytty.
Mutta minä en vain voinut ansaita häntä. Meidän rakkautemme oli tuhoon tuomittu alun alkaen. Ensin hänen tätinsä, sen jälkeen hänen isänsä saivat selville, mikä minä olen. Eikä sen jälkeen mikään ollut hyvin.
Minä yritin kaikkeni pysyä ihmisenä. Joka hetki, joka sekunti. Aina. En tahtonut olla mikään muu kuin ihminen. Ihminen. Ihminen. Ihminen.
Hänen isänsä sanoi, että hän ei saa olla minun kanssani. Hän uskoi isäänsä. Tietysti. Ehkä hyväkin niin.
Minä jäin yksin hirviömaailmaani tappelemaan kohtaloni ja sydänsurujeni kanssa, kun taas hän jatkoi elämäänsä. Onnellisena eteenpäin, ilman minua.
Kunnes eräissä tanssiaisissa, me tanssimme. Me puhuimme, me tanssimme. Hän vei minut ulos, pyysi minua tulemaan mukaansa, mutta hänen isänsä ja tätinsä ehtivät ensin.
Minä muutuin hirviöksi, kun he kaikki katselivat. Juoksin pois. Jo hetken olin kuvitellut, että saisin ehkä kuitenkin olla hänen kanssaan. Olla onnellinen.
Minä juoksin. Juoksin juoksemasta päästyäni, kunnes saavuin sille talolle. Hän ja hänen tätinsä olivat siellä myös.
Mutta he eivät olleet ainoat, jotka tulivat paikalle. Siellä oli myös minun johtajani. Minun alfani.
Tilanne kärjistyi pahaksi. Oli paljon vääriä sanoja, itkua, kyyneleitä, kipua ja tuskaa. Mutta myös yhteistyötä.
Niimpä lopulta, kun minun alfani paloi omissa tuskissaan meidän tekojemme ansiosta, sinä käänsit minun hirviön kasvoni sinua kohti, katsoit minua silmiini ja suutelit minua, ennen kuin edes olin ihminen.
Sinä silti rakastit minua.