torstai 29. joulukuuta 2016

Tiedäthän sen?

Kun luon katseeni taivaalle, joka maalautuu vereen, enkä voi olla miettimättä sitä, miten monta erilaista valintaa olisin voinut tehdä, että näin ei olisi käynyt. Ja silti tiedän, etten olisi tehnyt mitään toisin. Olisin valinnut joka ikisen väärän valinnan, koska ne huonot päätökset ja murskaavat sydänsurut johdattivat minut siihen, että katson tämän maailman tuhoa kauhuissani ja kyyneliä poskillani, mutta käsi sinun kädessäsi.

Oli elokuun ensimmäinen päivä, kun ojensit minulle kätesi ja esittelit itsesi. Sieluton hirviö, joku sanoi. Ja minä luulin sitä vitsiksi.

Kynnet, jotka syttyivät itsestään tuleen, eivätkä sammuneet. Silmät, jotka janosivat koko ajan lisää, tahtoivat nähdä enemmän. Vielä yksi kerros vaatetta pois hänen päältään. Vielä yksi pala hänen sydämestään mukaasi.

Kun auto luisui pimeillä kujilla melkein 180 asteen kulmissa, minä en enää pelännyt. Koska tiesin sinun hallitsevan pienimmätkin liikkeet.

Joki, jonka alla virtasi toinen joki. Mustanaan verta. Joki, joka ei koskaan tyrehtynyt, kasvoi vain. Sen alkulähteellä ei ollut kukaan käynyt. Paitsi ne, jotka sen aloittivat. Sinä olit yksi ensimmäisistä.

Kuristava ote kaulallani, joka vannotti pysymään erossa kaikesta tästä. Uhmakkaat silmät, jotka eivät suostuneet luovuttamaan.

Puristava tunne siitä, että olen tehnyt väärin enemmän kuin kukaan muu koskaan. Valinnut huonoimmat reitit ja sylit, joihin käpertyä.

Hiljainen kuiskaus keskiyöllä korvaani: "olethan silti minun?"

"Olen."

Ja koska jumalatar ei saa rakastua ihmiseen, joki virtasi taivaalle manalan sijaan. Koko maailma sai kohdata sen vihan maljan, joka olisi kuulunut kahdelle rakastavaiselle. Ja vaikka näen ihmisten huutavan ja kärsivän, itkevän menetettyjä elämiään, minä en kadu. Pidän sinut vierelläni, kunnes kuolen itsekin.

Tiedäthän sen, Nemesikseni?

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Game on

Mä en jäänyt rannalle ruikuttamaan
sähän sitä sanoit, että onni kuuluu omiin käsiin
mitä sä siis enää itket,
kun mä löysin kaiken sen,
mistä sä vaan haaveilit

Ansaitsin kaiken sen,
mistä sinä vain haaveilit
niiden lakanamajojen alla
Kaikki unelmat, joita kuiskit korvaani
minä sain ne yksi kerrallaan

Ei, en varastanut niitä sinulta
sinä et edes työskennellyt niiden edestä
Sinä haaveilit isosta urasta
kauniista vaimosta
lihavasta kukkarosta
ja aurinkoa täynnä olevasta valokuva-albumista

 Jokainen, joka meidät näki
olisi vannonut, että sinä saat kaiken
ja minä olen vain riippakivi sinun selässäsi
jonka heität pois sopivan ajan kuluttua

Sinä aloit uskoa puheisiin
etkä tehnyt mitään niiden eteen
ja minä pääsin haukkaamaan isomman palan
siitä omenasta,
jonka piti olla meidän yhteinen

Peli ei ole vielä menetetty,
rakas, kisataanko?

Sitä oikeaa ei koskaan ollutkaan

Sormiani polttaa, kun kosketan
enkä silti tahdo lopettaa
Huuliani kihelmöi kymmenkertaisesti
huulirasvan verran
Lupasin, et sä saat tehdä mulle mitä vaan
ota mut kokonaan
tai älä ollenkaan
mut tee ihan mitä vaan
kunhan et jätä lojumaan

Mä opettelin suutelemaan
ja koskettamaan
mä opin jopa valehtelemaan
Sä suutelit mun silmäluomia ja sanoit
et kaikki järjestyy
Mut missään ei oo enää järkeä
ja mä pyörittelen päässäni ajatusta
et pitäiskö mun lähteä

Sä valehtelit taas,
et olit muka ylitöissä
Juokset paikasta toiseen puhelin kourassa
ja huudat deadlineista
Ja vaikka yhekskyt prossaa on töitä
silti sielä on niitä puheluita,
joista sä et puhu totta
Ja mä nielen kaiken,
koska mä en halua jäädä yksin

Sä opetit mut kestämään mitä tahansa
kipua, pettämistä, hiusten repimistä

Ja lopulta sä kaaduit samaan sänkyyn
ja kuiskasit:
"Millanen päivä sulla oli"

Ja mä vajoon uudelleen
siihen itsesäälin veroiseen
jolle ei ole edes olemassa nimeä
ja mä vastaan et ihan jees

Kyl mä tiesin alusta asti,
et sä et oo se oikee
et meitä ei oo luotu toisillemme

Mut ehkä se viehätys piilee just siinä
et me ei kuuluta yhteen
ja vaikka sä hyppäät ties kenen sängyssä
mä pysyn silti tässä
koska mitä kauemmas sä meet
sitä enemmän mä painan kynnet sun lihaan

Etkä sä irrota mua

Anna mun jäädä

Sä oot just se väärä

Se on ihan hullua, miten ihminen voi joutua sellaseen pyöritykseen elämässä, et kaikki kääntyy päälaelleen ja mikään, mihin vielä hetki sitten uskoi, menettää täysin merkityksensä. Mun elämän suurin aallokko oli silloin, kun mä tapasin Miken. Se oli sellanen jätkä, joka istu jossain baaritiskin nurkalla juoden viskiä. Sen verran, että se tuli pieneen hiprakkaan, muttei koskaan niin paljon, että se olisi menettänyt kontrollin omista tekemisistään. Se ei ollut sitä tyyppiä, joka lähti iskemään jokaista naista. Se tiesi olevansa komea, ja pysytteli siksi mielummin omissa oloissaan. Miksi suhia sinne tänne kun sen näköisenä vois saada sen yhden timantin? Niin. Ja se uskoi, että mä olisin se sen timantti. Se nainen, joka veis sen pois sieltä. Pois tosta maailmasta, jossa kaikki epätoivoiset ja rakkaudennälkäiset ihmiset etsii hapuillen jotain sellasta valhetta, mitä ne näkee vaan leffoissa ja jouluostoksilla.
Mä en todellakaan ollut se nainen.
Kun jonakin Tammikuisena iltana pilkun aikaan mä olin taksitolpalla, Mike tuli mun viereen ja sano, et eiköhän lähetä pois täältä. Ja jokin kummallinen huuma iski muhun ja mä lähin sen kanssa pois. Me mentiin yhessä taksiin ja Mike antoi kuskille sen osoitteen. Kun me oltiin nousemassa autosta, se jätti kuskille typerän suuren tipin. Eihän täällä tipata muutenkaan? Me mentiin sen kämpille ja se osotti mulle sohvaa ja kehotti istumaan. Se jutteli niitä näitä ja katso mua monesti silmiin. Useemmin ku kukaan ennen sitä. Ja vaikka sen jokaisessa liikkeessä näkyi itsevarmuus, niin mä näin pinnan alla jotain tosi haavoittuvaista ja lapsekasta. Mä muistan miettineeni, että kuka toi on? Ja mun sydän alkoi hakata kovempaa koko ajan voimistuvalla tahdilla ja mä aattelin, että oon tulossa hulluksi. Se käveli takas mun luokse ja veti mut lähellensä. Enkä mä voinut enää estää Miken sydämen särkymistä.

Meni ehkä viikkoja, tai kuukausia. En muista. Mutta sen illan jälkeen Mike ja minä kai tapailtiin. Me käytiin yhdessä illallisilla ja treffeillä siellä sun täällä. Aina siellä, missä oli jotain tapahtumia tai menoa. Ja ajan kuluessa mä aloin tottua siihen. Että se oli aina mun lähellä ja mun kanssa. Eikä se sinänsä haitannut mua. Sen kanssa oli hyvä olla. Tasaisen turvallista. Ja tappavan tylsää.
En tiedä, milloin Mike tajusi sen ensimmäistä kertaa, etten mä ollut tässä samalla tunnesiteellä kuin se. Mutta tiedän, ettei se sanonut sitä silloin mulle. Se jatkoi kuten aina ennenkin ehkä luullen, että pystyisi muuttamaan mut tai saamaan mut rakastumaan itseensä ajan kanssa.
Yhtenä iltana, ehkä vuosi sen taksitolpan jälkeen Mike ja minä maattiin sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Mä tuijotin kattoon ja tiesin Miken katselevan mua. Se hengitti rauhallisesti selvästi miettien jotain. Silloin, kun sillä oli jotain mielen päällä, se näytti tyyneyden perikuvalta. Se oli selvästi opetellut tuota taitoa kauan. Mä odotin hiljaa sitä, mitä se aikoisi sanoa. Me maattiin siinä asetelmassa ehkä vartti, tai puoli tuntia. En osaa sanoa. Lopulta Mike avasi suunsa:
"Mä tiesin alusta alkaen, et sä oot just se väärä. Ja siks mä haluun sua koko ajan enemmän ja enemmän"

Mä näin Laran kerran baarissa. Ja taksitolpalla. Ja mun kodissa. Ja mun sängyssä. Ja mun vieressä.
Mitä enemmän mä opin sitä tuntemaan, sitä enemmän mä varmistuin siitä, että se on kaikkea sitä, mihin mun ei pitäis näppejäni laittaa. Silti mä en koskaan halunnut lähteä sen viereltä, koska mitä enemmän mua sattui olla sen lähellä, sitä enemmän mä halusin olla siinä. Se oli ku naurettavaa leikkiä, jossa mä olisin ollut sytytyslanka ja se tulta. Mä halusin koko ajan mahdollisimman lähelle kuitenkaan räjähtämättä. Mut mä en voinut lopettaa, koska mä rakastin sitä, miltä musta tuntui sen lähellä ja vaikka se saikin mun maailmaa murenemaan pala palalta, mä en tahtonut päästää sitä enää lähtemään. Yhtenä iltana mä tajusin sen, että mä annan itseni mielummin räjähtää kappaleiksi kuin annan Laran lähteä menemään. Ja niin mä sanoin ne sanat, jotka oli enemmän totta ku mikään niitä ennen, tai mikään niiden jälkeen.
"... Ja siks mä haluun sua koko ajan enemmän ja enemmän."

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Se, joka vierelläni hengittää

On kulunut liian kauan aikaa siitä, kun tunsin sydämen pakahtuvan rinnassani, suudelman kihelmöinnin huulillani ja sinun lämpösi kylkeäni vasten. Minä rakastuin ja rakastin sokeasti, enkä milloinkaan sen huumaavan onnen myrskynsilmässä huomannut sitä, kuinka paljon sinä minulle valehtelitkaan.
Siitä on jo vuosia, kun sinä lähdit elämästäni jättäen rintaani aukon, jonka haavaiset reunat estävät minua joskus vieläkin hengittämästä kunnolla. Minä olisin tehnyt vuoksesi paljon ja enemmänkin. Mutta silloin, kun mikään ei riitä, enemmän ei ole tarpeeksi.

Se pistelevä tunne, kun olet sivellyt huulirasvaa huulillesi. Kerro se kymmenellä, niin tiedät, miltä tuntui, kun laitoit kätesi niskani taakse, vedit minut lähemmäs ja suutelit minua kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassa.

Se pamahdus rinnassa, kun kerroit, ettet enää rakasta minua. Et ehkä koskaan rakastanutkaan. Ehkä vain rytmihäiriöistä kärsivät ymmärtävät, miltä se pamahdus tuntui. Kuin kaikki vereni olisi hetkeksi seisahtunut ja sydämeni olisi hetkeksi unohtanut, että sen kuuluu lyödä.

Tänään juttelen ystäväni kanssa terassilla juoden jääteetä. Me nautimme laskevasta auringosta ja minulla on niin hyvä olla, että puhun hänelle jopa sinusta. Kyllähän hän jo tietää, kuka sinä olit elämässäni ja mitä sinä teit, mutta hän ei ole koskaan kuullut sitä, mitä minun mielessäni liikkuu sinusta. Ja niin minä kerroin hänelle. Puhuin tuskastani ja siitä kuinka olen vuosi vuodelta oppinut hengittämään ilmaa ilman sinua. Hän kertoo minulle, ettei minulla ole mitään pelättävää hänen kanssaan ja minä uskon sen.
Hän on turvasatama. Paikka, jonne saan käpertyä niinä öinä, kun painajaiset pitävät minut hereillä tai herään omaan huutooni. Hän on se, joka silittää minut takaisin uneen ja pitää tiukasti sylissään, kunnes en enää huuda tuskaani. Hän pyyhkii kyyneleeni ja silittää poskeani. Hän puhuu kanssani kaikesta muusta silloin, kun minuun sattuu liikaa. Ja silloin, kun olen vahva, hän kuuntelee tarinoitani sinusta. Eikä hän ole lähtenyt viereltäni hetkeksikään.

Onhan se erilaista, en minä sitä kiellä. Ei se tunnu millään tavalla samalta. Hänen kanssaan sydämeni ei jätä lyöntejä välistä, huulillani eivät kihelmöi hänen suudelmansa, enkä minä olisi valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta silti hän on tarpeeksi ja enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa sinun jälkeesi. Minä mietin joskus, onko se ihan hullua antaa toisen rakastua minuun. Pidellä käsissään arpista ja mustelmaista sydäntäni, jossa ei ole hänelle tilaa kuin muutama neliösentti.

Entä jos Julian ja Romeon ei kuulunutkaan rakastua? Entä jos kreivi Paris oli Julian paras ystävä ja uskottu? Mies, joka ei ollutkaan paha, vaan se, joka pyyhki Julian kyyneleet Romeon lähdettyä pois?

En usko enää milloinkaan tuntevani mitään vastaavaa kuin sinun kanssasi. Mutta en myöskään jätä elämättä elämääni, koska sinä olet lähtenyt. Hän on vierelläni ja pitää minusta huolta. Hänen kanssaan haavani eivät ole olemassa. Jokainen sekunti hänen kanssaan saa oloni paremmaksi. Ja vaikka minä pärjään ja kaikki on hyvin, silti joskus kaipaan sitä polttavaa kihelmöintiä huulillani ja palavaa sydäntä rinnassan. Ja joskus illalla, kun hän on jo nukahtanut ja minä olen valveilla, suljen
 silmäni ja muutaman sekunnin ajan ajattelen, että se, joka vierelläni hengittää, olet sinä.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Valehtele mulle uudelleen

"Valehtele mulle uudelleen", kuiskasin.
"Mä rakastan sua."

Ja niin alkoi tarina siitä, kuinka saman virheen voi toistaa uudelleen, vaikka tietäisi tasan tarkkaan kuinka siinä tulisi käymään.

Mä olin rakastunut 17-vuotias tyttönen, kun mä tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Hyvin pukeutunut, kahdeksan vuotta vanhempi just valmistunut juristi istu mun pöytään kahvilassa ja halus tarjota laten. Ja me alettiin jutella. Me puhuttiin kirjoista, siitä kuinka oikean kirjan löydettyään siitä maailmasta ei enää tahtois päästää irti, vaan sinne tahtois jäädä. Me puhuttiin musiikista, siitä kuinka joskus korvat pitää vaan saada sulkea siltä. Taiteesta, kuinka me molemmat rakastetaa kauneutta, mutta ei koskaan tahdota käydä Kiasmassa. Ja se juttu jatkui ja jatkui, eikä se tajunnut, että mä olin niin nuori. Enkä mä sitä sille silloin kertonutkaan. Mä oon aina ollut se kaveriporukan "äiti", järkevin ja aikuismaisin. Jopa ulkonäöltäni. Lopulta se katsahti kelloonsa, sanoi, että sillä on kiire oikeuteen. Se pyys mun numeron ja lähti.
Ja tekstas samana iltana. Lähetkö uudelleen?
Mä olin just muuttaas pois kotoa, joten en kokenut tarvetta kertoa vanhemmilleni niin paljon itseäni vanhemmasta miehestä, jota tapailen. Kun mä sain viimesetkin taulut seinille mun asuntooni, hän tuli ensimmäistä kertaa mun luokse kylään. Sitä ennen me oltiin aina käyty joissain hienoissa paikoissa illallisella, joihin mulla ei olis muuten ollut varaa. Tai me käytiin konserteissa, jotka se maksoi. Tai kirjastossa. Siellä me oltiin paljon. Yleensä mä tein koulujuttuja ja se asianajohommiaan. Mutta me tehtiin niitä yhessä. Kun mun ovikello soi sinä iltana, mun sydän hakkas enemmän ku ikinä. En mä ollut ollut kenenkään kanssa niin läheinen.
Se oli oven takana kliseisesti kukkapuskan kanssa ja se etsi jopa itse maljakon, johon se laittoi ne kukat vesineen ja ravinteineen. Se oli tuonut mukanaan leffan, jonka se halus mun näkevän. Romanttisen komedian tottakai. Ja kun kello lähenteli puolta yötä, se sanoi, että sen ois parasta alkaa lähteä kotiin. Mä katoin sitä ihanku se ois sekopää. Jätkä on vienyt mua deiteille ties minne ympäri kaupunkia ja kun me kerrankin ollaan kahdestaan, se ei tahdo jäädä yöksi? Se oli kuitenkin jo sen ikänen, että sillä oli ehtinyt olla naisia yks sun toinenkin ja se ei edes aikonut yrittää? Toisaalta mä olin helpottunut. Mä en ehkä ois uskaltanut vielä. Se ei edelleenkään tiennyt mun ikää ja mua pelotti se, että se ois luullu mun olevan kokeneempi ku mitä mä oikeesti olin. Tai no, kokemustahan mulla oli tasan nolla prosenttia. Ikinä.
Yhtenä iltana se tapahtui. Se oli tullut mun luokse tavalliseen tapaan ja me oltiin kokattu yhdessä. Se oli ottanut lasin viiniä ja istui onnellisena sohvalla. Se katsoi mua syvälle silmiin ja otti mua niskasta kiinni kuten sata kertaa aikaisemminkin ja veti mun kasvot omiinsa kiinni. Se oli aluksi ihan perus suudelma niinku aina ennenkin, mut sit se muuttu. Siihen tuli intohimoa, ja se alkoi vetää mua itsensä päälle. Ja musta tuntui sillä hetkellä siltä, et mä olisin valmis. Mä en pelännyt yhtään, koska mä vaan annoin sen viedä. Se teki kaiken, laittoi mun kädet oikeisiin kohtiin ittensä ympärille ja oli tosi huomaavainen. Mä olin ihan ekstaasissa ja mietin, et tällästä elämän kuuluukin olla. Turvallista ja silti jotain kovaa, jota vasten painautua.
Sit yks päivä se ei vaan enää vastannu mun viesteihin. Ja kun mä aloin huolestua, mä lähin sen asunnolle, eikä se ollut sielä. Mä etsin meidän kantikset ja joka ikisen paikan, jossa se olis voinu olla. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen mä menin jopa sen työpaikalle ja sieltä sanottiin mulle, ettei siellä ollut koskaan työskennellyt sellasta miestä, jonka nimen mä sanoin. Kauhu alkoi vallata mun mielen ja mä en tiennyt enää, mitä tehdä.
Mä romahdin. Mun mieli romahti, mun tunne-elämä romahti. Ees mun parhaat ystävät ei saaneet muhun yhteyttä. Tai siis, kyllähän ne kävi mun luona, mutta mä olin poissa. Niin piilossa oman pääni sisällä, että vaikka mä kuuntelin ja vastailin, mä en oikeesti ollut paikalla.
Lopulta mun kaverit raahas mut terapiaan. Ja mä aloin pikkuhiljaa nousta sieltä. Siinä meni pari vuotta, mutta mä nousin. Mun mieli ja elämä oli kuin palapeli, jota kasattiin pala palalta uudelleen kasaan.

Sit yks päivä, kun mä istun meidän yhteisessä kahvilassa, meidän pöydässä. Sä istuudut mua vastapäätä ja kysyt saatko sä tarjota mulle laten. Ja mun vaivalla kasattu tuhannen palan palapeli heitetään alas pöydältä ja mä kuiskaan:
"Valehtele mulle uudelleen."
"Mä rakastan sua."

Sade

"En löydä enää sun luo,
missä meillä meni vikaan, mitä mä tein väärin, miksi sä et enää rakasta mua?" Sitä sä kyselet multa uudelleen ja uudelleen, ja kinut vastausta kuin olisit putoamaisillasi kuiluun, jossa ei saavuteta maata koskaan. Ja kun vastaan, ettei meillä mennyt mikään vikaan, me ei vaan kuuluta yhteen, niin sä tivaat:
"Teitkö sä tän tahallaan?"
Ja mun tekis mieli vastata, et hell yes mä tein sen tahallani, koska mä tiesin alunperinkin, että sä olisit liian heikko tähän rinkiin ja leikkiin, että sä poksahtaisit ennen kuin kolmanneskaan tästä pelistä ois ollut ohi. Mä kuulen viikoittain huhuja siitä kuinka
mä panen ku Tiger Woods, joka illaks nainen uus
ja niin edelleen. Mut hei, enhän mä ihan sellanen oo. Mä vaan teen, mitä mä teen ja mä otan sen, mikä kuuluu mulle. Mä oon se, joka polttaa kynttilää molemmista päistä, hieroo tuhkat käsistään ja hakee seuraavan kynttilän. En mä paistattele sen yhden liekin valossa. En ainakaan kovin kauaa. Ovi kolahtaa ja sinun tutut kasvosi ilmestyvät ovenraosta. Vesi on kastellut hiuksesi märäksi ja vesipisarat tippuvat poskillesi kuin kyyneleet. Et myönnä mitään, et kadu mitään ja kuiskaat:
"kyl mä selviän täält himaan vaikka ilman kenkiä"
ja saat minut ajattelemaan, että ehkä sittenkin arvioin sinut väärin. Ehkä sinulla sittenkin olisi luonnetta jatkaa loppuun asti. Näytät siltä kuin olisit kokenut valaistumisen ja voin melkein kuvitella sinun sanovan, että
se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa.
Sinä uskot uudella varmuudella. Sinä tiedät jotain, jota minä olen pimittänyt sinulta. En vielä tiedä, mitä olet saanut selville, mutta aion ottaa siitä selvän. Enkä ehkä voikaan heittää sinua ulos kuten rikkinäistä lelua.
"Sun pitää kestää kuumuutta, jos aiot jatkaa mun kaa"
sanon, ja sä vastaat:
"Emmä tiedä ees sun nimee, emmä tiedä ees mistä sä tuut."
 Ja mä yhtäkkiä tiedän, että sä oot kovin peluri ikinä, jonka mä oon tavannut ja mä koen jotain sellasta, jota en ois koskaan ennen uskonut kokevani alemman tason pelaajan vuoksi. Mun kädet tärisee ja musta tuntuu siltä, että mä räjähdän tähän paikkaan, jollen mä saa tietää, kuka sä oot. Kuka sä luulet olevas, kun sä astut tähän savuiseen huoneeseen täynnä tonnien rahapinoja ja aseita, eikä ees sun silmät näytä siltä, että sua pelottais vähääkään. Kuka sä oot? Ja yhtäkkiä mä tajuun sen, että jo vuosia sitten mun
mieli turtui ja mä tyydyin huonompaan, taika murtui ja vaihtui keskiverrompaan.
Ja et sä oot se enkeli, joka saattaa viedä mut pois täältä. Ei tänää, eikä kymmenen vuoden päästä, mutta jonain päivänä sä saatat olla mun ainoa pakoreitti. Sä, johon mä en uskonut vielä kymmenen minuuttia sitten ees vitosen vertaa, ja nyt mä vuosin lyödä sun puolesta vetoa millin. Mä kävelen ulos ja sä seuraat perässä. Mä annan sateen kastella mun hiukset ja meikit. Mä kaivan housunkauluksen alta, mun takin selkäpuolelta samanlaisen ysimillisen ku muilla ja sanon, et tervetuloa.
Sade pyyhkii mun kasvoja ja sä tuijotat mun ojentamaa leikkikalua, otat sen liian tottuneen oloisesti käsiis, piilotat sen just oikeeseen kohtaan selässä, kumarrut alaspäin ja kuiskaat mun korvaan:
"sade tekee hyvää."

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Vaarallinen

Beibi kyllä täällä tarkenee
sä kuiskasit mulle, kun mä en uskaltanu tulla sun mukaan kylmään tammikuun yöhön. Sun punaset huulet ja kaarevat liikkeet sai mut haluamaan lisää ja mä velloin siinä tunteessa, et mitä vaan voi tapahtuu.
Mun kaverit varottelee, et
se tyttö on flipperi, se itkee ku siit on hyötyy
ja et se jättää mut heti, ku se saa musta sulan hattuun. Mut ne ei nää sua mun silmillä, ne ei nää, kuinka paljon mä rakastan ja kuinka paljon sä katsot mua ja suutelet mun sielua. Joskus mä
huudan, että anna armoa,
koska mä en kestä sitä kosketuksen määrää, jota mä saan sulta. Sä et jättäis mua rauhaan, vaikka sua uhattais aa koo neljäseiskalla ja sit sä leikitellen kuiskaat mulle:
"sä oot se mies, josta äiti varottaa"
ja isket mulle silmää. Sit sä lähet kauemmas tanssimaan ja kiilaat kahen miehen väliin ja katot mua koko ajan suoraan silmiin ja sä houkuttelet mua olemaan mustasukkanen ja jokanen sun liike saa mut kattomaan sua enemmän
ja mun silmät vastaa no hitto miks ei.
Ja niin mä lähen siihen leikkiin mukaan, joka on mun elämäni paras peli ikinä. Vaikka mä nyt alan jo aavistaa, et mä tuun katkerasti häviämään tän, mä en halua lopettaa. Jos tää rikkoo, niin antaa rikkoo sit kunnolla.
"Kyllä kaikki tietää, et vien sut pois täältä"
huudan musan yli ja sä katot mua ihanku oisin pöljä ja sä laitat sun sormen mun huulille ja sanot "shh" ja lähet hakeen lisää soodaa. Mä
haluun sua enemmän ku ne helvetis haluis jäävettä
ja mä en pysty enää irrottaan mun katsetta susta, vaikka haluisin. Sä oot niin täydellinen, et mä mietin joskus, et miten sä koskaan iskit silmäs muhun niin lujaa, ettet enää päästäny irti. Joskus musta tuntuu siltä etten
uskalla sanoo enää sanaakaan
ettet sä vaan lähtis pois. Sä tuut mun lähelle ja pidät kiinni mun niskasta ja annat sun ripsien silittää mun poskea ja kuuman hengitykses kutittaa mun rintaa ja mä mietin, et sä oot täydellisin jumalattarien luomus koskaan ja et mä oikeesti olisin valmis vaikka rikkomaan ton pullon ja viiltämään sillä jonkun kurkun auki, että saisin pitää sut. Siis oikeesti, miten hulluksi sä teet mut?
Ja silti mä koko ajan pelkään et
saan kyyneleet valumaan sun silmistäs
ja sinä päivänä ku sen teen mä tajuun, ettet sä rakastanu mua ja et mä olin se fakin sulka hattuun, pikku poika jolla sä vaan leikit ja jonka elämän onnellisin aika kaikesta paskasta huolimatta oli se, kun sä otit mun elämän kätees ja revit siihen punasilla kynsilläs viiltoja, jotka näyttää niin rumilta, mut joiden tekeminen tuntui silti niin hyvältä, et vaikka mä nyt tiedän, miten sä satutat mua, mä tekisin sen kaiken uudestaan, koska mä tietäisin alun alkaenkin et
sä oot just se väärä
ja just siks se tuntuu niin hyvältä koska minkään ei kuulukaan olla oikein. Niinku oikeesti.

Leikki

Sä et oo se viimeinen, sun pitäis se jo tietää.
Sun ois pitäny tajuta se aikapäiviä sitten. Hölmö nainen. En mä jämähdä paikalleni, kun maailma on auki mun edessä.
Eilen olin lähös ja pakkasin jo kamoja,
mut sit näin ne samat koiranpennun silmät, jotka tuijotti mua niin anelevasti, etten taaskaan nostanut kytkintä ja lähtenyt. Vaan istuin sohvalle sun viereen, otin sut kainaloon ja silitin sua.
Saattaa olla et mä ainoastaan sekoilen,
ja paljastuu vielä joku päivä, etten mä lähe pois tästä asunnosta, mut
eipä musta taida silti tulla pariasi,
vaikka jäisinkin. Niinä iltoina, kun mä oon ollu lähössä, mut kauheen tappelun jälkeen jään aina kotiin, sä kuiskaat:
"ilman sua tätä ilmaa ois ihan liian vaikee hengittää"
ja se salpaa mun sisällä jotain, vaikka mä aattelen, et sun ja mun aika on jo ohi. Mut silti joku tuol mun niin sanotussa sydämessä menee lukkoon, kun sä niin selvästi sanot tarvitsevas mua. Ja sillon, kun sä oot heikko ja sanot ne sanat, sä teet musta heikon ja saat mut melkein sanomaan et
jos sä et kaipaa ratkasuu, anna mun olla sun ongelma.
Mut en mä ikinä sano sitä. Koska mä oon aina lähössä. Mä oon aina suunnittelemassa lähtöä ja aina suunnittelemassa seuraavaa viikkoa, jolloin mä oikeesti teen sen ja vaan lähen. Mä taidan olla ihan kauhee, kun niiden itkusessioiden jälkeen mun tekis mieli sanoaa sulle, et oon
nähny paremman näköst jengii nostettuna joesta.
Mut en mä haluu olla niin julma. Mä silti välitän susta. Sähän oot nätti ja mukava. Ja susta tulee vielä hyvä vaimo jollekulle sellaselle, joka tahtoo sitoutua. Joskus on sellanen fiilis, et mun tekis mieli
verhoutua valheisiin
ja luvata, et mä tuun takas, vaikka en ois tulossa. Sillon se lähteminen ois sata kertaa helpompaa. Mut ku mutsi opetti, ettei saa valehdella. Vaikka ois kuinka kusipää, niin ei saa valehdella. Ja siks mä pyörin täs oravanpyöräs, koska mä en valehtele ja kun mä sanon, et nyt mä lähen, niin sä upotat kynnet mun lihaan ja sanot et älä mee. Aina kun mä oon kaupungilla tai kuppilas tai ostaril tai missä ikinä, niin mä oikeesti
vahingossa sut unohdan,
ja musta tuntuu siltä et
mun sydämellä on dementia.
Vaikka se onkin ihan typerä sanonta ja ajatus, mut sillon ku mä en oo sun kanssa, niin mä en muista sua, eikä meidän yhtesellä elämällä oo mulle mitään väliä. Ja sit kun mä tuun humalassa kotiin ja oon täydellisen unohtanu sen, et mä en pääse pakoon ja sammun uneen niin sit kuuden tunnin päästä
auringon paiste pakottaa mut suhun heräämään
ja siinä sä taas makaat mun vieressä ja mä silitän sun selkää ja sun hiuksia niinku joissaki rakkausleffoissa ja sit mä suutelen sun päälakee ja aattelen niinku joka ikinen sunnuntai aamu et
mun on pakko jättää tää leikki tähän, vaikka järki huutaa jää.
Ja sit mä muka lähen mut käyn vaan hakees take away ruokaa koska en silti osaa lähtee ja oon niin tottunu tähän meidän sairaaseen peliin, etten osaa enää luopuu siitä.

Enkeli vai paholainen?

Sä menit vaihtaan pirkan oltermanniin,
eli halvemmasta parempaan. Niin sanoakseni. Mutta kulta, ei se aina mene niin, että
meitä huppupäisii rappiolapsia
pidettäisiin huonompina kuin muita. Olet väärässä, kun luulet kalliin hinnan tekevän sinusta onnellisemman. Minulla olisi ollut kaikki, mitä sinä olisit tarvinnut. Ehkä ruskea paperi ei aina riitä kultaisen rinnalla, vaikka sisällä olisi samaa tavaraa.
Se tekee kipeää kun elefantin painon alle jää.
Jos näin vertauskuvallisesti puhuttaisiin. Kyllä se sattui, ja aivan jumalattomasti sattuikin, kun jätit minut yksin. Mun
frendit ei tuu ikin ymmärtään, et sä saat mun sukat jalois pyörimään.
Ja toisaalta se on aika paskaa, koska sit ne ei tajuu sitä, kuinka perseestä on, kun sä huitelet menemään elämässäs niinku mua ei ois koskaan ollutkaan. Ja sit
mä meen liian jäihin
aina kun mä nään sut. En saa sanaa suusta ja tuijotan sua ku joku monni. En sentää niinku lahna. Sellanen mä en ikinä ollut ja sun jos jonkun pitäis tietää se. Ääliö. Mut toisaalta mä jossain syvällä "diipissä" sisimmässäni tiiän, et
jos oisin jäänyt oottamaan sä oisit saanut mut hiljaa katkeroitumaan.
Ja musta ois tullu se nalkuttava vaimo, joka kysyy et miks sulla meni näin myöhään töissä ja et miks sun työmatkalaukussa on mukana sellasia leluja, joita sä vitsailit jedimiekoiks. Eli vaikka sun lähtö on perseestä, mun pitää todeta et sä
et oo oikee, etkä koskaan ollutkaan.
Ja vaikka musta tuntuu silti joskus siltä, et mulla on ikävä sua, mun täytyy vaan todeta, et
sä oot vahvin huumeeni, hitaasti tapat mut.
Sä tapat mut niinä hiljaisina öinä, kun mä annan periksi, kun sä
kysyt: "mitä sul on hävittävää?"
ja seisot mun oven takana kello neljä aamuyöllä. Kun sä tuut meidän entiseen yhteiseen kotiin ja otat mut kokonaan niinku sillon ennen. Sä oot oikeesti paskiainen, mut mä en pääse irti. Ja sillon, kun mä en enää jaksa, mä kelaan sitä, ootko sä
enkeli vai paholainen? Sä saat mut huutaan aamen.
Ja siks mä en tiedä, mitä tehdä.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Äs

Niin. Minä selasin juuri tätä sivua
ja näitä kuvia
painoin sydämiä ja unelmoin
milloin kauniista huoneesta,
vartalosta, hiuksista, ruokavaliosta
kaikesta siitä, mikä oli mielestäni
niin tärkeää

Hetken mietin, miten jaksoin
päivästä toiseen selailla
niitä samoja tyhjiä kuvia täynnä värejä
Olinpa hölmö.
Minähän puhuin sinun kanssasi
siinä samalla ihan vain

Katselin ruudun oikeasta yläkulmasta
sinun kuvajaistasi
puhuin sinulle kaikesta
maan ja taivaan väliltä
tai taivaan ja helvetin

Minun oli hyvä olla,
enkä minä olisi kaivannut mitään enempää
Silti.
Silti joskus mietin, että entä jos
Entä jos en olisi valhdellut unestani
entä jos en olisi lähtenyt siihen mukaan
entä jos olisimme pysyneet vain ystävinä
entä jos minun ei olisi pitänyt pettyä

Ja kuitenkin minä tiedän,
etten olisi valinnut toisin,
koska tahdoin edes pienen hetken vain
tuntea sinut lähelläni
ja kuvitella, että me kuuluimme yhteen.

En enää valitsisi niin,
mutta tiedän, että silloin ei ollut toista mahdollisuutta
koska olin liian juopunut ymmärtämään
mikä satuttaa ja mikä lohduttaa

En tiedä, olenko oppinut sitä vieläkään

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Mitä sitten?

Mitä sitten, vaikka hän olisi vanhempi?
Mitä merkitsee viisitoista vuotta ihmiselle,
joka ei ole edes ihminen.
Ihminen tavalla, jonka me tunnemme

Anna mielesi vaipua hiljaisuuteen
anna itsesi unohtaa se,
ettei hän ole rakastettusi
Lupaa ettet unelmoi sinisistä silmistä,
jos edessäsi olevat ovat ruskeat

Älä anna itsesi enää kiertää maailmaa uskoen
ettet tee koskaan väärin
lupaa ruskeasilmäiselle rakkaallesi
että tässä maailmassa olet vain hänen

Ei se ole valehtelua, jos kertoo vain puolet totuudesta
hymyile vain hiljaa ja unelmoi vasta öisin
siitä maailmasta, jonka siniset silmät
saavat sinut kuohuksiin
äläkä katso ruskeisiin silmiin öisin
jotta hän olisi onnellinen täällä senkin jälkeen
kun palaat sinisen luokse
Älä

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Rinnakkaismaailmat

En minä kadu valintaani
hulluhan minä silloin olisin
mielisairas
pakkopaidassa

Mutta juuri nyt tahdon hetken muistaa
että on olemassa rinnakkaistodellisuus
jossa me kuulumme toisillemme
ja ne kuvat olisivat
olleet rakkaustarinamme ensimmäisiä lukuja

En tahdo nähdä sinua tässä todellisuudessa
koska se saa minut muistamaan sen toisen
joka on vain unieni unissa elossa
siellä sinä silität minut uneen
ja haaveilet kanssani siitä,
että ihminen voi oppia sukeltamaan
ilman siihen tarvittavia välineitä

En tahdo puhua toisesta maailmasta
koska se ei ole totta
ja sen todellisuus yrittää tuhota
Tämän. paikan onnen

Muistelen siis vain
pehmeää menneisyyttämme
ja sitä, ettemme voisi koskaan olla totta
tässä maailmassa

Enkä minä sitä oikeasti tahdokaan

Langennut rakkaani

Vaikka en enää rakastunutkaan
langenneisiin enkeleihin
jotka mustilla siivillään
ennen kasvojani hyväilivät niin

Silti kaipasin sitä polttavaa tunnetta
joka syntyi siitä väryydestä,
ettei ihmisten kuulunut rakastua 
niihin valkoisiin, ja vielä vähemmän
niihin helvetin mustiin

Annan sinun palaa omassa vääryydessäsi
oman tulesi sytyttää sinut liekkeihin
ja kun liekit nuolevat elämäsi tomuun
minä armahdan sinut taas
ja syleilen hiiltyneitä siipiäsi
enkä anna suudelmien enää rakastaa

En koskaan aikonutkaan päästää irti
mutta tahdoin rakastaa kuin ihmistä
tai edes sitä säihkyvän valkoista
mutta sinä olet musta sydäntäsi myöten
enkä minä voi sinua muuttaa rakkaudellanikaan

Mutta pienen hetken ajan
kun olet juuri pelastunut liekestäsi
minä näen toivonkipinän 
ja yritän uudelleen

Minä en koskaan ollutkaan uskovainen
en uskonut Jumalaan, en ihmisiin, en enkeleihin
mutta vain yksi kosketus helvetin syleilemältä enkeliltä
joka muutti minun ihoni sydänjuuriani myöten
enkä enää milloinkaan
uskonut pelastuvani vihalta
joka meidät kaikki
vielä joskus tuskallaan nuolee ja polttaa

Vielä viimeisen kerran sytytän sinut palamaan
tänään en enää anna armoa ja pelasta sinua
joten hyppän myös itse liekkeihin
ja annan meidän palaa

Viimeisen rakkauden roviolla
Hyvästi

maanantai 9. toukokuuta 2016

Tottui

Minulle luvattiin, että aika parantaa
tulee päivä, jolloin ne ajat
kun tahdoin hautautua sänkyyni
enkä koskaan nousta ylös
olisivat unohdettu

Eikä minuun enää sattuisi
muistaa niitä sanoja
niitä tunteita
niitä katseita
sitä kipua

Minulle valhdeltiin
väitettiin sen muuttuvan helpommaksi
että jonain päivänä
en muistaisi tarkasti
vaan aika kultaisi muistot
kuin elokuvissa

Eihän se niin mene
jos on joskus kokenut tuskaa
ei se muutu milloinkaan pienemmäksi
hullujahan ne ovat, jotka niin väittävät

Niiden kanssa oppii elämään
eikä sitä muista joka päivä
eikä se tee niin kipeää
ottaa muistoja esiin

Mutta eivät ne haavat parantuneet
niiden kanssa vain oppi elämään
niihin tottui

Tuli päivä, jolloin kipu oli niin normaalia,
ettei jokainen hengenveto enää sattunutkaan
pystyin taas juoksemaan
ilman että minun olisi täytynyt
pysähtyä haukkomaan henkeä,
koska minuun sattui liikaa

Aika ei parantanut, eikä paranna
minä opin elämään sen kanssa
enkä minä enää
itke itseäni uneen

Hyvästi hyvä ystävä, ethän muista pahalla mua? Happy end on pala Hollywoodia, ei meidän yksinäisten osa. Anteeksi, ote irtosi, ei kädestä vaan sydämestä. Ja minä luovutin, koska pelkäsin nähdä sinun kyyneleitä. Minun tekemiä.

Minä luovutan
koska pelkään
annan sinua lipua unholaan
annan menneisyyden riistää sinut
pois minun luotani
ja vaikken koskaan tätä tahtonutkaan
minä olen silti oikeassa

Yritin katsoa sinua
ja sinä minua
mutta me käänsimme katseemme
ennen kuin toinen huomasi
jotta toinen ei tietäisi,
että yhä edelleen muistamme
ja vaikka olemme päästäneet irti
me silti muistamme
ja toisessa ulottuvuudessa
todellisuus on toisin

Ethän muista pahalla mua
kun en enää vastaa
en lähetä kuvaa
ja olen saattanut painaa nappia
jonka nimi on block

Vaikka muistaisin,
vaikka tietäisin,
valitsisin silti näin

Koska vain hän saa kyyneleeni kuivumaan
vain hän saa sisimpäni rauhoittumaan
hiljaiseen tyyneyteen
vain hän osaa silittää päätäni
ja kuiskata korvaani sanoja,
joilla on merkitystä

Vaikka olisin saanut kaiken,
mitä sinä voit antaa
se ei olisi ollut tarpeeksi

Ja vaikka syvällä syvällä
niin syvällä, etten edes tiedä sitä
minä tunnen silti näin
ja selkäpiitäni väristää
kun katson sinua
sanon sinulle sanan
ja tiedän silti
Että minä tein oikein

Ja minä luovutin
Koska pelkäsin
Nähdä sinun kyyneleitä
Minun tekemiä

Menneisyydellämme

Katselen kuvaasi ruudulta
käyttäjätiliä, joka ei kuulu minun maailmaani
näytät vanhemmalta, tietysti.
Monia samoja asioita näkyy edelleen,
mutta yksi asia kiinnittää huomioni
Sinä hymyilet, eikä silmissäsi ole tuskaa
sitä tuskaa, joka oli aina läsnä silloin
kun luulin meidän olevan me

Näytät onnelliselta
ja tiedän, ettei minun olisi pitänyt
kirjoittaa nimeäsi hakukenttään

Koska nyt meitin vain sitä,
että jos vielä kerran saisin kävellä sinua vastaan
saisin kävellä eteesi,
enkä päästää sinua ohitseni
katsoa sinua suoraan silmiin,
antaa vihan leimahtaa

Katsoa silmiesi liikkeitä,
kun olemme vastakkain
ja lopulta tehdä se,
joka olisi pitänyt tehdä kauan sitten;
lyödä sinua niin lujasti kasvoihin,
että tuntisit edes pienen häivähdyksen siitä,
kuinka suuren aukon sinä revit minuun
jättäessäsi minut yksin miettimään
miksi en kelvannutkaan

Voisinko jo antaa muistojeni olla
ja voisitko sinä viimein
Olla satuttamatta minua niin paljon
pelkällä menneisyydellämme

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Anna meidän palaa

Näen sinut silmilläsi
tunnen sinut sormillasi
ja toivon vain,
että olisimme kasvokkain

Tahdon tietää miltä tunnut
emmekä tarvitse sen enempää
syöksymme kuilun reunalta
intohimo meidät juovuttaa

Sulje silmäsi ja tunne sormillani
koska nyt tahdon olla sinun
kosketa ihoni jokaista solua
Herätä ne henkiin
ja saa minut huutamaan lisää

Anna minun liu'uttaa sormillani
sinut minun maailmaani
Pitele minua käsilläni
maalaa tuoksusi iholleni

Koskettaisitko sisimpääni,
pitäisit lähelläsi
anna minun syttyä tuleen

Hämärtykööt rajamme
jos siten saan tämän tulen
pitämään meidät hengissä

Älä anna minulle
yhtään enempää
koska jo huomenna
on vain tuhkaa jäljellä

Ja meidän sielumme
roihuavalla nuotiolla

Eivät löydä enää rauhaa
eivät löydä enää onnea
jolleivät sulaudu
toisiinsa uudelleen

lauantai 6. helmikuuta 2016

Sinulle olin luku. Minulle olit kokonainen kirja

Eikö ole jo typerää kirjoittaa näiden vuosien jälkeen...

Luku 1
Minä päätin, että lähden. Aloitan uudestaan, koska olin rakastunut pakenemiseen. Enkä osannut odottaakaan, että se voisi olla niin suuri jakso elämäni sydänsuruissa. En uskonut.

Luku 2
Minä tapasin sinut. Pelottava. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Tuon kanssa minusta ei koskaan tulisi ystäviä. Miksi sinun juttusi ovat niin pelottavia?

Luku 3
Se olikin vain alun esitystä. Olet omanlaisesi. Hauska. Huumorintajuinen.

Luku 4
Minä opin tuntemaan sinua. Tiedän, miltä äitisi näyttää ja miltä isäsi ääni kuulostaa. Tiedän miltä ilmeesi näyttää, kun suutut minulle. Tiedän, että meidän väittelymme ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Saatoin antaa itseni kuvitella.

Luku 5
On joululoma ja makaan sängylläni. Me sovimme, että soitamme. Minä soitin ja puhuin kanssasi puhelimessa tunnin. Sinun kanssasi.

Luku 6
Minä taisin antaa itselleni luvan rakastua. Haaveilen sinusta ja tahdon, että olisit minun.

Luku 7
Me näemme jälleen. Ja niin me karkasimme suutelemaan sitä seinää vasten. Kesken ruokatunnin.

Luku 8
Sinä hymyilet minulle ja annat minun istua sylissäsi. Ehkä meistä voisi tulla jotain. Olet puhelimeni taustakuvana ja useimpien irvailujeni kohde. Sinä rakastit meidän huonoa huumoriamme.

Luku 9
Sinä tulit yöksi ja olit kokonaisen vuorokauden minun. Mieti.

Luku 10
Et enää ollut minun. Seuraavien kuukausien aikana weheartit on täynnä sydänsuruja. "Mikä valehtelija, tuskin pystyt edes hengittämään." "Jos saisin valita, en olisi koskaan tavannut sinua" ja niin edelleen

Luku 11
Seuraavat kuukaudet ovat selviytymistä. En muista siitä paljoakaan. Sinä et puhu minulle sanaakaan.

Luku 12
Mustaa. Sinä et puhu minulle. Et katso silmiin. En ole olemassa

Luku 13
Kunpa olisit vielä minun.

Luku 14
Sinä puhuit minulle. Minuun ei satu niin paljon.

Luku 15
Me puhumme jälleen. Olet vähän minun. Et paljon, vähän.

Luku 16
Tekisin kaikki virheet uudelleen. Mutta en tee, koska et puhu minulle taaskaan.

Luku 17
Minä unohdan sinut. Olit elämäni suurin virhe, suurin sydänsuru ja suurin opettaja. Tärkein oppitunti.

Minulle olit kokonainen kirja, minä olin sinulle luku kirjassasi.

Luku 1 - Luku 13
Eivät kerro minusta

Luku 14
Tuo typerä luulee, että mä rakastan sitä. En mä välitä siitä, enkä mä tahdo sen kanssa mitään enempää. En mä jaksa enää ees puhua sille.

Luku 15-17
Ohitit minut kuin minua ei olisi ollutkaan.



Voisinko joskus lopettaa? Ja koska tämä kipu lähtee? Kyllä se on lieventynyt. Koska se poistuu?

perjantai 5. helmikuuta 2016

Rakastunut

Koska rakastuit aina niihin,
jotka eivät sinulle kuuluneet
jotka rakastivat sinua
mutta aina enemmän veljeäsi

Et enää tahtonut
elää polttavan syyllisyyden varjossa
sen tähden
että rakastit

Otat hänen kasvonsa käsiesi väliin
ja suutelet kuin ensimmäistä kertaa
koska tiedät,
ettet voi milloinkaan
saada, mitä tahdot

Vaikka sydämesi särkyy
jokainen päivä nähdessäsi hänet
toisen sylissä, jota rakastat niin

Et voi kuitenkaan koskaan
jättää heitä taaksesi
Koska olet silti rakastunut

lauantai 16. tammikuuta 2016

Hyvästi

Minä tahdon erota

Mutta oikeastaan me olemme eronneet jo

Minä tahdoin pitää kiinni
pitää kiinni kauniista muistoista,
jotka tekivät minut onnelliseksi
On hyvin tuskallista muistaa,
että joskus olitte minun

En voi unohtaa kaikkea sitä hyvää
mutta nyt sen kaiken yllä on varjo,
jonka vuosi loi niiden ylle

En uskonut, että tällainenkin suhde
voisi päättyä eroon
eihän tämä ollut mikään parisuhde

Mutta silti.

Minä istun yksin itkemässä ja muistan
muistan ne kauniit viisauden sanat
ohjauksen oikeampaan suuntaan
rakkautta täynnä olevat silmät
sen kuinka hän itki tullessaan luoksemme
Se rakkaus, joka piti meidät yhdessä

nyt se kaikki tuntuu murhaavan minut sisältä
ja minun on pakko sanoa

Hyvästi.

(hyvästi, hyvä ystävä. Ethän muista pahalla mua? Happy end on pala Hollywoodia, ei meidän yksinäisten osa. Anteeksi, ote irtosi ei kädestä vaan sydämestä ja minä luovutin, koska pelkäsin nähdä minun kyyneleitä sinun tekemiä)

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Intohimon tulen jälkeen

Myönnä se, kuiskasit hiljaa korvani juureen
sinulla on aina hauskempaa minun kanssani
Enkä voinut enää
ajatella tulevaisuutta
tai sitä, mikä on oikein

Tahdoin olla onnellinen

Tuntea kuplivan tunteen sisälläni
joka ei olisi shampanjan aiheuttamaa
Vaikka tämä kaikki olisikin vain väärin
pelkkää harhaa ja turhaa mustaa
Tahtoisin kai silti olla näin

Tekemässä väärin häntä kohtaan
tekemässä väärin itseäni kohtaan
juopumassa viinistä,
joka ei koskaan minulle kuulunut

Joten upota kyntesi syvemmälle
ja pidä kiinni lujemmin
Koska tänään
Tänään on vain se,
mitä meistä jäi jäljelle
intohimon tulen jälkeen