torstai 29. joulukuuta 2016

Tiedäthän sen?

Kun luon katseeni taivaalle, joka maalautuu vereen, enkä voi olla miettimättä sitä, miten monta erilaista valintaa olisin voinut tehdä, että näin ei olisi käynyt. Ja silti tiedän, etten olisi tehnyt mitään toisin. Olisin valinnut joka ikisen väärän valinnan, koska ne huonot päätökset ja murskaavat sydänsurut johdattivat minut siihen, että katson tämän maailman tuhoa kauhuissani ja kyyneliä poskillani, mutta käsi sinun kädessäsi.

Oli elokuun ensimmäinen päivä, kun ojensit minulle kätesi ja esittelit itsesi. Sieluton hirviö, joku sanoi. Ja minä luulin sitä vitsiksi.

Kynnet, jotka syttyivät itsestään tuleen, eivätkä sammuneet. Silmät, jotka janosivat koko ajan lisää, tahtoivat nähdä enemmän. Vielä yksi kerros vaatetta pois hänen päältään. Vielä yksi pala hänen sydämestään mukaasi.

Kun auto luisui pimeillä kujilla melkein 180 asteen kulmissa, minä en enää pelännyt. Koska tiesin sinun hallitsevan pienimmätkin liikkeet.

Joki, jonka alla virtasi toinen joki. Mustanaan verta. Joki, joka ei koskaan tyrehtynyt, kasvoi vain. Sen alkulähteellä ei ollut kukaan käynyt. Paitsi ne, jotka sen aloittivat. Sinä olit yksi ensimmäisistä.

Kuristava ote kaulallani, joka vannotti pysymään erossa kaikesta tästä. Uhmakkaat silmät, jotka eivät suostuneet luovuttamaan.

Puristava tunne siitä, että olen tehnyt väärin enemmän kuin kukaan muu koskaan. Valinnut huonoimmat reitit ja sylit, joihin käpertyä.

Hiljainen kuiskaus keskiyöllä korvaani: "olethan silti minun?"

"Olen."

Ja koska jumalatar ei saa rakastua ihmiseen, joki virtasi taivaalle manalan sijaan. Koko maailma sai kohdata sen vihan maljan, joka olisi kuulunut kahdelle rakastavaiselle. Ja vaikka näen ihmisten huutavan ja kärsivän, itkevän menetettyjä elämiään, minä en kadu. Pidän sinut vierelläni, kunnes kuolen itsekin.

Tiedäthän sen, Nemesikseni?

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Game on

Mä en jäänyt rannalle ruikuttamaan
sähän sitä sanoit, että onni kuuluu omiin käsiin
mitä sä siis enää itket,
kun mä löysin kaiken sen,
mistä sä vaan haaveilit

Ansaitsin kaiken sen,
mistä sinä vain haaveilit
niiden lakanamajojen alla
Kaikki unelmat, joita kuiskit korvaani
minä sain ne yksi kerrallaan

Ei, en varastanut niitä sinulta
sinä et edes työskennellyt niiden edestä
Sinä haaveilit isosta urasta
kauniista vaimosta
lihavasta kukkarosta
ja aurinkoa täynnä olevasta valokuva-albumista

 Jokainen, joka meidät näki
olisi vannonut, että sinä saat kaiken
ja minä olen vain riippakivi sinun selässäsi
jonka heität pois sopivan ajan kuluttua

Sinä aloit uskoa puheisiin
etkä tehnyt mitään niiden eteen
ja minä pääsin haukkaamaan isomman palan
siitä omenasta,
jonka piti olla meidän yhteinen

Peli ei ole vielä menetetty,
rakas, kisataanko?

Sitä oikeaa ei koskaan ollutkaan

Sormiani polttaa, kun kosketan
enkä silti tahdo lopettaa
Huuliani kihelmöi kymmenkertaisesti
huulirasvan verran
Lupasin, et sä saat tehdä mulle mitä vaan
ota mut kokonaan
tai älä ollenkaan
mut tee ihan mitä vaan
kunhan et jätä lojumaan

Mä opettelin suutelemaan
ja koskettamaan
mä opin jopa valehtelemaan
Sä suutelit mun silmäluomia ja sanoit
et kaikki järjestyy
Mut missään ei oo enää järkeä
ja mä pyörittelen päässäni ajatusta
et pitäiskö mun lähteä

Sä valehtelit taas,
et olit muka ylitöissä
Juokset paikasta toiseen puhelin kourassa
ja huudat deadlineista
Ja vaikka yhekskyt prossaa on töitä
silti sielä on niitä puheluita,
joista sä et puhu totta
Ja mä nielen kaiken,
koska mä en halua jäädä yksin

Sä opetit mut kestämään mitä tahansa
kipua, pettämistä, hiusten repimistä

Ja lopulta sä kaaduit samaan sänkyyn
ja kuiskasit:
"Millanen päivä sulla oli"

Ja mä vajoon uudelleen
siihen itsesäälin veroiseen
jolle ei ole edes olemassa nimeä
ja mä vastaan et ihan jees

Kyl mä tiesin alusta asti,
et sä et oo se oikee
et meitä ei oo luotu toisillemme

Mut ehkä se viehätys piilee just siinä
et me ei kuuluta yhteen
ja vaikka sä hyppäät ties kenen sängyssä
mä pysyn silti tässä
koska mitä kauemmas sä meet
sitä enemmän mä painan kynnet sun lihaan

Etkä sä irrota mua

Anna mun jäädä

Sä oot just se väärä

Se on ihan hullua, miten ihminen voi joutua sellaseen pyöritykseen elämässä, et kaikki kääntyy päälaelleen ja mikään, mihin vielä hetki sitten uskoi, menettää täysin merkityksensä. Mun elämän suurin aallokko oli silloin, kun mä tapasin Miken. Se oli sellanen jätkä, joka istu jossain baaritiskin nurkalla juoden viskiä. Sen verran, että se tuli pieneen hiprakkaan, muttei koskaan niin paljon, että se olisi menettänyt kontrollin omista tekemisistään. Se ei ollut sitä tyyppiä, joka lähti iskemään jokaista naista. Se tiesi olevansa komea, ja pysytteli siksi mielummin omissa oloissaan. Miksi suhia sinne tänne kun sen näköisenä vois saada sen yhden timantin? Niin. Ja se uskoi, että mä olisin se sen timantti. Se nainen, joka veis sen pois sieltä. Pois tosta maailmasta, jossa kaikki epätoivoiset ja rakkaudennälkäiset ihmiset etsii hapuillen jotain sellasta valhetta, mitä ne näkee vaan leffoissa ja jouluostoksilla.
Mä en todellakaan ollut se nainen.
Kun jonakin Tammikuisena iltana pilkun aikaan mä olin taksitolpalla, Mike tuli mun viereen ja sano, et eiköhän lähetä pois täältä. Ja jokin kummallinen huuma iski muhun ja mä lähin sen kanssa pois. Me mentiin yhessä taksiin ja Mike antoi kuskille sen osoitteen. Kun me oltiin nousemassa autosta, se jätti kuskille typerän suuren tipin. Eihän täällä tipata muutenkaan? Me mentiin sen kämpille ja se osotti mulle sohvaa ja kehotti istumaan. Se jutteli niitä näitä ja katso mua monesti silmiin. Useemmin ku kukaan ennen sitä. Ja vaikka sen jokaisessa liikkeessä näkyi itsevarmuus, niin mä näin pinnan alla jotain tosi haavoittuvaista ja lapsekasta. Mä muistan miettineeni, että kuka toi on? Ja mun sydän alkoi hakata kovempaa koko ajan voimistuvalla tahdilla ja mä aattelin, että oon tulossa hulluksi. Se käveli takas mun luokse ja veti mut lähellensä. Enkä mä voinut enää estää Miken sydämen särkymistä.

Meni ehkä viikkoja, tai kuukausia. En muista. Mutta sen illan jälkeen Mike ja minä kai tapailtiin. Me käytiin yhdessä illallisilla ja treffeillä siellä sun täällä. Aina siellä, missä oli jotain tapahtumia tai menoa. Ja ajan kuluessa mä aloin tottua siihen. Että se oli aina mun lähellä ja mun kanssa. Eikä se sinänsä haitannut mua. Sen kanssa oli hyvä olla. Tasaisen turvallista. Ja tappavan tylsää.
En tiedä, milloin Mike tajusi sen ensimmäistä kertaa, etten mä ollut tässä samalla tunnesiteellä kuin se. Mutta tiedän, ettei se sanonut sitä silloin mulle. Se jatkoi kuten aina ennenkin ehkä luullen, että pystyisi muuttamaan mut tai saamaan mut rakastumaan itseensä ajan kanssa.
Yhtenä iltana, ehkä vuosi sen taksitolpan jälkeen Mike ja minä maattiin sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Mä tuijotin kattoon ja tiesin Miken katselevan mua. Se hengitti rauhallisesti selvästi miettien jotain. Silloin, kun sillä oli jotain mielen päällä, se näytti tyyneyden perikuvalta. Se oli selvästi opetellut tuota taitoa kauan. Mä odotin hiljaa sitä, mitä se aikoisi sanoa. Me maattiin siinä asetelmassa ehkä vartti, tai puoli tuntia. En osaa sanoa. Lopulta Mike avasi suunsa:
"Mä tiesin alusta alkaen, et sä oot just se väärä. Ja siks mä haluun sua koko ajan enemmän ja enemmän"

Mä näin Laran kerran baarissa. Ja taksitolpalla. Ja mun kodissa. Ja mun sängyssä. Ja mun vieressä.
Mitä enemmän mä opin sitä tuntemaan, sitä enemmän mä varmistuin siitä, että se on kaikkea sitä, mihin mun ei pitäis näppejäni laittaa. Silti mä en koskaan halunnut lähteä sen viereltä, koska mitä enemmän mua sattui olla sen lähellä, sitä enemmän mä halusin olla siinä. Se oli ku naurettavaa leikkiä, jossa mä olisin ollut sytytyslanka ja se tulta. Mä halusin koko ajan mahdollisimman lähelle kuitenkaan räjähtämättä. Mut mä en voinut lopettaa, koska mä rakastin sitä, miltä musta tuntui sen lähellä ja vaikka se saikin mun maailmaa murenemaan pala palalta, mä en tahtonut päästää sitä enää lähtemään. Yhtenä iltana mä tajusin sen, että mä annan itseni mielummin räjähtää kappaleiksi kuin annan Laran lähteä menemään. Ja niin mä sanoin ne sanat, jotka oli enemmän totta ku mikään niitä ennen, tai mikään niiden jälkeen.
"... Ja siks mä haluun sua koko ajan enemmän ja enemmän."

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Se, joka vierelläni hengittää

On kulunut liian kauan aikaa siitä, kun tunsin sydämen pakahtuvan rinnassani, suudelman kihelmöinnin huulillani ja sinun lämpösi kylkeäni vasten. Minä rakastuin ja rakastin sokeasti, enkä milloinkaan sen huumaavan onnen myrskynsilmässä huomannut sitä, kuinka paljon sinä minulle valehtelitkaan.
Siitä on jo vuosia, kun sinä lähdit elämästäni jättäen rintaani aukon, jonka haavaiset reunat estävät minua joskus vieläkin hengittämästä kunnolla. Minä olisin tehnyt vuoksesi paljon ja enemmänkin. Mutta silloin, kun mikään ei riitä, enemmän ei ole tarpeeksi.

Se pistelevä tunne, kun olet sivellyt huulirasvaa huulillesi. Kerro se kymmenellä, niin tiedät, miltä tuntui, kun laitoit kätesi niskani taakse, vedit minut lähemmäs ja suutelit minua kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassa.

Se pamahdus rinnassa, kun kerroit, ettet enää rakasta minua. Et ehkä koskaan rakastanutkaan. Ehkä vain rytmihäiriöistä kärsivät ymmärtävät, miltä se pamahdus tuntui. Kuin kaikki vereni olisi hetkeksi seisahtunut ja sydämeni olisi hetkeksi unohtanut, että sen kuuluu lyödä.

Tänään juttelen ystäväni kanssa terassilla juoden jääteetä. Me nautimme laskevasta auringosta ja minulla on niin hyvä olla, että puhun hänelle jopa sinusta. Kyllähän hän jo tietää, kuka sinä olit elämässäni ja mitä sinä teit, mutta hän ei ole koskaan kuullut sitä, mitä minun mielessäni liikkuu sinusta. Ja niin minä kerroin hänelle. Puhuin tuskastani ja siitä kuinka olen vuosi vuodelta oppinut hengittämään ilmaa ilman sinua. Hän kertoo minulle, ettei minulla ole mitään pelättävää hänen kanssaan ja minä uskon sen.
Hän on turvasatama. Paikka, jonne saan käpertyä niinä öinä, kun painajaiset pitävät minut hereillä tai herään omaan huutooni. Hän on se, joka silittää minut takaisin uneen ja pitää tiukasti sylissään, kunnes en enää huuda tuskaani. Hän pyyhkii kyyneleeni ja silittää poskeani. Hän puhuu kanssani kaikesta muusta silloin, kun minuun sattuu liikaa. Ja silloin, kun olen vahva, hän kuuntelee tarinoitani sinusta. Eikä hän ole lähtenyt viereltäni hetkeksikään.

Onhan se erilaista, en minä sitä kiellä. Ei se tunnu millään tavalla samalta. Hänen kanssaan sydämeni ei jätä lyöntejä välistä, huulillani eivät kihelmöi hänen suudelmansa, enkä minä olisi valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta silti hän on tarpeeksi ja enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa sinun jälkeesi. Minä mietin joskus, onko se ihan hullua antaa toisen rakastua minuun. Pidellä käsissään arpista ja mustelmaista sydäntäni, jossa ei ole hänelle tilaa kuin muutama neliösentti.

Entä jos Julian ja Romeon ei kuulunutkaan rakastua? Entä jos kreivi Paris oli Julian paras ystävä ja uskottu? Mies, joka ei ollutkaan paha, vaan se, joka pyyhki Julian kyyneleet Romeon lähdettyä pois?

En usko enää milloinkaan tuntevani mitään vastaavaa kuin sinun kanssasi. Mutta en myöskään jätä elämättä elämääni, koska sinä olet lähtenyt. Hän on vierelläni ja pitää minusta huolta. Hänen kanssaan haavani eivät ole olemassa. Jokainen sekunti hänen kanssaan saa oloni paremmaksi. Ja vaikka minä pärjään ja kaikki on hyvin, silti joskus kaipaan sitä polttavaa kihelmöintiä huulillani ja palavaa sydäntä rinnassan. Ja joskus illalla, kun hän on jo nukahtanut ja minä olen valveilla, suljen
 silmäni ja muutaman sekunnin ajan ajattelen, että se, joka vierelläni hengittää, olet sinä.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Valehtele mulle uudelleen

"Valehtele mulle uudelleen", kuiskasin.
"Mä rakastan sua."

Ja niin alkoi tarina siitä, kuinka saman virheen voi toistaa uudelleen, vaikka tietäisi tasan tarkkaan kuinka siinä tulisi käymään.

Mä olin rakastunut 17-vuotias tyttönen, kun mä tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Hyvin pukeutunut, kahdeksan vuotta vanhempi just valmistunut juristi istu mun pöytään kahvilassa ja halus tarjota laten. Ja me alettiin jutella. Me puhuttiin kirjoista, siitä kuinka oikean kirjan löydettyään siitä maailmasta ei enää tahtois päästää irti, vaan sinne tahtois jäädä. Me puhuttiin musiikista, siitä kuinka joskus korvat pitää vaan saada sulkea siltä. Taiteesta, kuinka me molemmat rakastetaa kauneutta, mutta ei koskaan tahdota käydä Kiasmassa. Ja se juttu jatkui ja jatkui, eikä se tajunnut, että mä olin niin nuori. Enkä mä sitä sille silloin kertonutkaan. Mä oon aina ollut se kaveriporukan "äiti", järkevin ja aikuismaisin. Jopa ulkonäöltäni. Lopulta se katsahti kelloonsa, sanoi, että sillä on kiire oikeuteen. Se pyys mun numeron ja lähti.
Ja tekstas samana iltana. Lähetkö uudelleen?
Mä olin just muuttaas pois kotoa, joten en kokenut tarvetta kertoa vanhemmilleni niin paljon itseäni vanhemmasta miehestä, jota tapailen. Kun mä sain viimesetkin taulut seinille mun asuntooni, hän tuli ensimmäistä kertaa mun luokse kylään. Sitä ennen me oltiin aina käyty joissain hienoissa paikoissa illallisella, joihin mulla ei olis muuten ollut varaa. Tai me käytiin konserteissa, jotka se maksoi. Tai kirjastossa. Siellä me oltiin paljon. Yleensä mä tein koulujuttuja ja se asianajohommiaan. Mutta me tehtiin niitä yhessä. Kun mun ovikello soi sinä iltana, mun sydän hakkas enemmän ku ikinä. En mä ollut ollut kenenkään kanssa niin läheinen.
Se oli oven takana kliseisesti kukkapuskan kanssa ja se etsi jopa itse maljakon, johon se laittoi ne kukat vesineen ja ravinteineen. Se oli tuonut mukanaan leffan, jonka se halus mun näkevän. Romanttisen komedian tottakai. Ja kun kello lähenteli puolta yötä, se sanoi, että sen ois parasta alkaa lähteä kotiin. Mä katoin sitä ihanku se ois sekopää. Jätkä on vienyt mua deiteille ties minne ympäri kaupunkia ja kun me kerrankin ollaan kahdestaan, se ei tahdo jäädä yöksi? Se oli kuitenkin jo sen ikänen, että sillä oli ehtinyt olla naisia yks sun toinenkin ja se ei edes aikonut yrittää? Toisaalta mä olin helpottunut. Mä en ehkä ois uskaltanut vielä. Se ei edelleenkään tiennyt mun ikää ja mua pelotti se, että se ois luullu mun olevan kokeneempi ku mitä mä oikeesti olin. Tai no, kokemustahan mulla oli tasan nolla prosenttia. Ikinä.
Yhtenä iltana se tapahtui. Se oli tullut mun luokse tavalliseen tapaan ja me oltiin kokattu yhdessä. Se oli ottanut lasin viiniä ja istui onnellisena sohvalla. Se katsoi mua syvälle silmiin ja otti mua niskasta kiinni kuten sata kertaa aikaisemminkin ja veti mun kasvot omiinsa kiinni. Se oli aluksi ihan perus suudelma niinku aina ennenkin, mut sit se muuttu. Siihen tuli intohimoa, ja se alkoi vetää mua itsensä päälle. Ja musta tuntui sillä hetkellä siltä, et mä olisin valmis. Mä en pelännyt yhtään, koska mä vaan annoin sen viedä. Se teki kaiken, laittoi mun kädet oikeisiin kohtiin ittensä ympärille ja oli tosi huomaavainen. Mä olin ihan ekstaasissa ja mietin, et tällästä elämän kuuluukin olla. Turvallista ja silti jotain kovaa, jota vasten painautua.
Sit yks päivä se ei vaan enää vastannu mun viesteihin. Ja kun mä aloin huolestua, mä lähin sen asunnolle, eikä se ollut sielä. Mä etsin meidän kantikset ja joka ikisen paikan, jossa se olis voinu olla. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen mä menin jopa sen työpaikalle ja sieltä sanottiin mulle, ettei siellä ollut koskaan työskennellyt sellasta miestä, jonka nimen mä sanoin. Kauhu alkoi vallata mun mielen ja mä en tiennyt enää, mitä tehdä.
Mä romahdin. Mun mieli romahti, mun tunne-elämä romahti. Ees mun parhaat ystävät ei saaneet muhun yhteyttä. Tai siis, kyllähän ne kävi mun luona, mutta mä olin poissa. Niin piilossa oman pääni sisällä, että vaikka mä kuuntelin ja vastailin, mä en oikeesti ollut paikalla.
Lopulta mun kaverit raahas mut terapiaan. Ja mä aloin pikkuhiljaa nousta sieltä. Siinä meni pari vuotta, mutta mä nousin. Mun mieli ja elämä oli kuin palapeli, jota kasattiin pala palalta uudelleen kasaan.

Sit yks päivä, kun mä istun meidän yhteisessä kahvilassa, meidän pöydässä. Sä istuudut mua vastapäätä ja kysyt saatko sä tarjota mulle laten. Ja mun vaivalla kasattu tuhannen palan palapeli heitetään alas pöydältä ja mä kuiskaan:
"Valehtele mulle uudelleen."
"Mä rakastan sua."

Sade

"En löydä enää sun luo,
missä meillä meni vikaan, mitä mä tein väärin, miksi sä et enää rakasta mua?" Sitä sä kyselet multa uudelleen ja uudelleen, ja kinut vastausta kuin olisit putoamaisillasi kuiluun, jossa ei saavuteta maata koskaan. Ja kun vastaan, ettei meillä mennyt mikään vikaan, me ei vaan kuuluta yhteen, niin sä tivaat:
"Teitkö sä tän tahallaan?"
Ja mun tekis mieli vastata, et hell yes mä tein sen tahallani, koska mä tiesin alunperinkin, että sä olisit liian heikko tähän rinkiin ja leikkiin, että sä poksahtaisit ennen kuin kolmanneskaan tästä pelistä ois ollut ohi. Mä kuulen viikoittain huhuja siitä kuinka
mä panen ku Tiger Woods, joka illaks nainen uus
ja niin edelleen. Mut hei, enhän mä ihan sellanen oo. Mä vaan teen, mitä mä teen ja mä otan sen, mikä kuuluu mulle. Mä oon se, joka polttaa kynttilää molemmista päistä, hieroo tuhkat käsistään ja hakee seuraavan kynttilän. En mä paistattele sen yhden liekin valossa. En ainakaan kovin kauaa. Ovi kolahtaa ja sinun tutut kasvosi ilmestyvät ovenraosta. Vesi on kastellut hiuksesi märäksi ja vesipisarat tippuvat poskillesi kuin kyyneleet. Et myönnä mitään, et kadu mitään ja kuiskaat:
"kyl mä selviän täält himaan vaikka ilman kenkiä"
ja saat minut ajattelemaan, että ehkä sittenkin arvioin sinut väärin. Ehkä sinulla sittenkin olisi luonnetta jatkaa loppuun asti. Näytät siltä kuin olisit kokenut valaistumisen ja voin melkein kuvitella sinun sanovan, että
se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa.
Sinä uskot uudella varmuudella. Sinä tiedät jotain, jota minä olen pimittänyt sinulta. En vielä tiedä, mitä olet saanut selville, mutta aion ottaa siitä selvän. Enkä ehkä voikaan heittää sinua ulos kuten rikkinäistä lelua.
"Sun pitää kestää kuumuutta, jos aiot jatkaa mun kaa"
sanon, ja sä vastaat:
"Emmä tiedä ees sun nimee, emmä tiedä ees mistä sä tuut."
 Ja mä yhtäkkiä tiedän, että sä oot kovin peluri ikinä, jonka mä oon tavannut ja mä koen jotain sellasta, jota en ois koskaan ennen uskonut kokevani alemman tason pelaajan vuoksi. Mun kädet tärisee ja musta tuntuu siltä, että mä räjähdän tähän paikkaan, jollen mä saa tietää, kuka sä oot. Kuka sä luulet olevas, kun sä astut tähän savuiseen huoneeseen täynnä tonnien rahapinoja ja aseita, eikä ees sun silmät näytä siltä, että sua pelottais vähääkään. Kuka sä oot? Ja yhtäkkiä mä tajuun sen, että jo vuosia sitten mun
mieli turtui ja mä tyydyin huonompaan, taika murtui ja vaihtui keskiverrompaan.
Ja et sä oot se enkeli, joka saattaa viedä mut pois täältä. Ei tänää, eikä kymmenen vuoden päästä, mutta jonain päivänä sä saatat olla mun ainoa pakoreitti. Sä, johon mä en uskonut vielä kymmenen minuuttia sitten ees vitosen vertaa, ja nyt mä vuosin lyödä sun puolesta vetoa millin. Mä kävelen ulos ja sä seuraat perässä. Mä annan sateen kastella mun hiukset ja meikit. Mä kaivan housunkauluksen alta, mun takin selkäpuolelta samanlaisen ysimillisen ku muilla ja sanon, et tervetuloa.
Sade pyyhkii mun kasvoja ja sä tuijotat mun ojentamaa leikkikalua, otat sen liian tottuneen oloisesti käsiis, piilotat sen just oikeeseen kohtaan selässä, kumarrut alaspäin ja kuiskaat mun korvaan:
"sade tekee hyvää."