Se, joka vierelläni hengittää

On kulunut liian kauan aikaa siitä, kun tunsin sydämen pakahtuvan rinnassani, suudelman kihelmöinnin huulillani ja sinun lämpösi kylkeäni vasten. Minä rakastuin ja rakastin sokeasti, enkä milloinkaan sen huumaavan onnen myrskynsilmässä huomannut sitä, kuinka paljon sinä minulle valehtelitkaan.
Siitä on jo vuosia, kun sinä lähdit elämästäni jättäen rintaani aukon, jonka haavaiset reunat estävät minua joskus vieläkin hengittämästä kunnolla. Minä olisin tehnyt vuoksesi paljon ja enemmänkin. Mutta silloin, kun mikään ei riitä, enemmän ei ole tarpeeksi.

Se pistelevä tunne, kun olet sivellyt huulirasvaa huulillesi. Kerro se kymmenellä, niin tiedät, miltä tuntui, kun laitoit kätesi niskani taakse, vedit minut lähemmäs ja suutelit minua kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassa.

Se pamahdus rinnassa, kun kerroit, ettet enää rakasta minua. Et ehkä koskaan rakastanutkaan. Ehkä vain rytmihäiriöistä kärsivät ymmärtävät, miltä se pamahdus tuntui. Kuin kaikki vereni olisi hetkeksi seisahtunut ja sydämeni olisi hetkeksi unohtanut, että sen kuuluu lyödä.

Tänään juttelen ystäväni kanssa terassilla juoden jääteetä. Me nautimme laskevasta auringosta ja minulla on niin hyvä olla, että puhun hänelle jopa sinusta. Kyllähän hän jo tietää, kuka sinä olit elämässäni ja mitä sinä teit, mutta hän ei ole koskaan kuullut sitä, mitä minun mielessäni liikkuu sinusta. Ja niin minä kerroin hänelle. Puhuin tuskastani ja siitä kuinka olen vuosi vuodelta oppinut hengittämään ilmaa ilman sinua. Hän kertoo minulle, ettei minulla ole mitään pelättävää hänen kanssaan ja minä uskon sen.
Hän on turvasatama. Paikka, jonne saan käpertyä niinä öinä, kun painajaiset pitävät minut hereillä tai herään omaan huutooni. Hän on se, joka silittää minut takaisin uneen ja pitää tiukasti sylissään, kunnes en enää huuda tuskaani. Hän pyyhkii kyyneleeni ja silittää poskeani. Hän puhuu kanssani kaikesta muusta silloin, kun minuun sattuu liikaa. Ja silloin, kun olen vahva, hän kuuntelee tarinoitani sinusta. Eikä hän ole lähtenyt viereltäni hetkeksikään.

Onhan se erilaista, en minä sitä kiellä. Ei se tunnu millään tavalla samalta. Hänen kanssaan sydämeni ei jätä lyöntejä välistä, huulillani eivät kihelmöi hänen suudelmansa, enkä minä olisi valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta silti hän on tarpeeksi ja enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa sinun jälkeesi. Minä mietin joskus, onko se ihan hullua antaa toisen rakastua minuun. Pidellä käsissään arpista ja mustelmaista sydäntäni, jossa ei ole hänelle tilaa kuin muutama neliösentti.

Entä jos Julian ja Romeon ei kuulunutkaan rakastua? Entä jos kreivi Paris oli Julian paras ystävä ja uskottu? Mies, joka ei ollutkaan paha, vaan se, joka pyyhki Julian kyyneleet Romeon lähdettyä pois?

En usko enää milloinkaan tuntevani mitään vastaavaa kuin sinun kanssasi. Mutta en myöskään jätä elämättä elämääni, koska sinä olet lähtenyt. Hän on vierelläni ja pitää minusta huolta. Hänen kanssaan haavani eivät ole olemassa. Jokainen sekunti hänen kanssaan saa oloni paremmaksi. Ja vaikka minä pärjään ja kaikki on hyvin, silti joskus kaipaan sitä polttavaa kihelmöintiä huulillani ja palavaa sydäntä rinnassan. Ja joskus illalla, kun hän on jo nukahtanut ja minä olen valveilla, suljen
 silmäni ja muutaman sekunnin ajan ajattelen, että se, joka vierelläni hengittää, olet sinä.