"Valehtele mulle uudelleen", kuiskasin.
"Mä rakastan sua."
Ja niin alkoi tarina siitä, kuinka saman virheen voi toistaa uudelleen, vaikka tietäisi tasan tarkkaan kuinka siinä tulisi käymään.
Mä olin rakastunut 17-vuotias tyttönen, kun mä tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Hyvin pukeutunut, kahdeksan vuotta vanhempi just valmistunut juristi istu mun pöytään kahvilassa ja halus tarjota laten. Ja me alettiin jutella. Me puhuttiin kirjoista, siitä kuinka oikean kirjan löydettyään siitä maailmasta ei enää tahtois päästää irti, vaan sinne tahtois jäädä. Me puhuttiin musiikista, siitä kuinka joskus korvat pitää vaan saada sulkea siltä. Taiteesta, kuinka me molemmat rakastetaa kauneutta, mutta ei koskaan tahdota käydä Kiasmassa. Ja se juttu jatkui ja jatkui, eikä se tajunnut, että mä olin niin nuori. Enkä mä sitä sille silloin kertonutkaan. Mä oon aina ollut se kaveriporukan "äiti", järkevin ja aikuismaisin. Jopa ulkonäöltäni. Lopulta se katsahti kelloonsa, sanoi, että sillä on kiire oikeuteen. Se pyys mun numeron ja lähti.
Ja tekstas samana iltana. Lähetkö uudelleen?
Mä olin just muuttaas pois kotoa, joten en kokenut tarvetta kertoa vanhemmilleni niin paljon itseäni vanhemmasta miehestä, jota tapailen. Kun mä sain viimesetkin taulut seinille mun asuntooni, hän tuli ensimmäistä kertaa mun luokse kylään. Sitä ennen me oltiin aina käyty joissain hienoissa paikoissa illallisella, joihin mulla ei olis muuten ollut varaa. Tai me käytiin konserteissa, jotka se maksoi. Tai kirjastossa. Siellä me oltiin paljon. Yleensä mä tein koulujuttuja ja se asianajohommiaan. Mutta me tehtiin niitä yhessä. Kun mun ovikello soi sinä iltana, mun sydän hakkas enemmän ku ikinä. En mä ollut ollut kenenkään kanssa niin läheinen.
Se oli oven takana kliseisesti kukkapuskan kanssa ja se etsi jopa itse maljakon, johon se laittoi ne kukat vesineen ja ravinteineen. Se oli tuonut mukanaan leffan, jonka se halus mun näkevän. Romanttisen komedian tottakai. Ja kun kello lähenteli puolta yötä, se sanoi, että sen ois parasta alkaa lähteä kotiin. Mä katoin sitä ihanku se ois sekopää. Jätkä on vienyt mua deiteille ties minne ympäri kaupunkia ja kun me kerrankin ollaan kahdestaan, se ei tahdo jäädä yöksi? Se oli kuitenkin jo sen ikänen, että sillä oli ehtinyt olla naisia yks sun toinenkin ja se ei edes aikonut yrittää? Toisaalta mä olin helpottunut. Mä en ehkä ois uskaltanut vielä. Se ei edelleenkään tiennyt mun ikää ja mua pelotti se, että se ois luullu mun olevan kokeneempi ku mitä mä oikeesti olin. Tai no, kokemustahan mulla oli tasan nolla prosenttia. Ikinä.
Yhtenä iltana se tapahtui. Se oli tullut mun luokse tavalliseen tapaan ja me oltiin kokattu yhdessä. Se oli ottanut lasin viiniä ja istui onnellisena sohvalla. Se katsoi mua syvälle silmiin ja otti mua niskasta kiinni kuten sata kertaa aikaisemminkin ja veti mun kasvot omiinsa kiinni. Se oli aluksi ihan perus suudelma niinku aina ennenkin, mut sit se muuttu. Siihen tuli intohimoa, ja se alkoi vetää mua itsensä päälle. Ja musta tuntui sillä hetkellä siltä, et mä olisin valmis. Mä en pelännyt yhtään, koska mä vaan annoin sen viedä. Se teki kaiken, laittoi mun kädet oikeisiin kohtiin ittensä ympärille ja oli tosi huomaavainen. Mä olin ihan ekstaasissa ja mietin, et tällästä elämän kuuluukin olla. Turvallista ja silti jotain kovaa, jota vasten painautua.
Sit yks päivä se ei vaan enää vastannu mun viesteihin. Ja kun mä aloin huolestua, mä lähin sen asunnolle, eikä se ollut sielä. Mä etsin meidän kantikset ja joka ikisen paikan, jossa se olis voinu olla. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen mä menin jopa sen työpaikalle ja sieltä sanottiin mulle, ettei siellä ollut koskaan työskennellyt sellasta miestä, jonka nimen mä sanoin. Kauhu alkoi vallata mun mielen ja mä en tiennyt enää, mitä tehdä.
Mä romahdin. Mun mieli romahti, mun tunne-elämä romahti. Ees mun parhaat ystävät ei saaneet muhun yhteyttä. Tai siis, kyllähän ne kävi mun luona, mutta mä olin poissa. Niin piilossa oman pääni sisällä, että vaikka mä kuuntelin ja vastailin, mä en oikeesti ollut paikalla.
Lopulta mun kaverit raahas mut terapiaan. Ja mä aloin pikkuhiljaa nousta sieltä. Siinä meni pari vuotta, mutta mä nousin. Mun mieli ja elämä oli kuin palapeli, jota kasattiin pala palalta uudelleen kasaan.
Sit yks päivä, kun mä istun meidän yhteisessä kahvilassa, meidän pöydässä. Sä istuudut mua vastapäätä ja kysyt saatko sä tarjota mulle laten. Ja mun vaivalla kasattu tuhannen palan palapeli heitetään alas pöydältä ja mä kuiskaan:
"Valehtele mulle uudelleen."
"Mä rakastan sua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti