Kipeitä lauseita, joita kukaan ei pyytänyt anteeksi. Paitsi hän, jolla on sydän edelleen paikallaan. Muistutus siitä, että on ihmisiä, jotka eivät tahdo satuttaa.
Teetä kynttilänvalossa, kuulumisia ja kertomuksia matkoista. Minun oli hyvä olla. Nautin siitä, että saan pitää ihmisiä ympärilläni, joiden kanssa tunnen kuuluvani yhteen.
Iltapala ystävän kodissa. Jossa tiedän oven olevan aina avoinna. Pohdiskeluja normaalista elämästä ja asioista, joista ei usein uskalla edes puhua. Rakkaus, joka tuntuu välittyvän jokaisessa katseessa.
Minulla on ihmisiä ympärilläni enemmän kuin koskaan. Enkä enää tunne olevani yksin. On minulla aina ollut ystäviä, perhe ja läheisiä. Mutta silti jotain on tuntunut puuttuvan. En ole loppujen lopuksi tuntenut kuuluvani joukkoon. Kuin jotain olisi aina jäänyt uupumaan. Rakastan sanoa, etten enää tunne niin.
Kun astun ovista sisään, minulla on aina ollut joku, jonka luokse kävellä ja kysyä, mitä kuuluu. Aina ei ole ollut niin. Enkä aina niissä hetkissä muista kiittää. Mutta nyt kiitän. Kiitän siitä, etten ole enää yksinäisenä ja arkana nurkassa miettien, miksi kukaan ei tule puhumaan minulle. Kiitän siitä, että olen oikeasti löytänyt perheen, jossa minut hyväksytään omana itsenäni. Saan olla minä, ja siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, tunnen olevani kotona.
Näitä asioita pohdiskelin eilen. Luin myös tarinoitani. Ja unelmoin koko ajan siitä päivästä, että osaisin kirjoittaa ja olla luova jälleen. Ilman kipua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti