lauantai 15. joulukuuta 2018

Paniikki alkaa vast, kun kaikki menee hyvin

Tässä elämäntilanteessa on hassua tunnetilojen vaihtelevuus. On päiviä, jolloin makaa sohvalla itkien sikiöasennossa anoen kuolemaa, kun henkinen kipu ylittää tietyn rajan. 
"Jos kaikki muutki saa delaa ni miksen minä
Muistatsä aikaa ku hautajaiset viel itkettivät"

Sitten on niitä päiviä, kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Hymyilee, nauraa ja nauttii elämästä. Ajaa autolla kuunnellen hyvää pahanmielen musiikkia ja saa siitä voimaa. Niinkuin tää Paniikki biisi. Sanat on samaan aikaan masentavia, ja toisaalta taas tosi lohduttavia. Auton ratissa ei voi paljon tanssia, mutta silloin tuntui, että oisin lähtenyt lentoon, kun oli niin kevyt ja hyvä olla. 
"Tietää elävänsä ku tuntee kuolevansa
Ku tuntee elävänsä tietää kuolevansa"

Elämää alkaa katsoa ihan eri näkökulmasta, kun menettää jotain sellaista, jota ei koskaan kuuluisi menettää. Toisten samaa kokeneiden ihmisten kokemukset lohduttaa. Vertaistukiryhmät tuntuu kullanarvoisilta. Ammattilaisen kanssa puhuminen auttaa. Auttaa, kun on joku, joka auttaa itseä näkemään, että elämässä on paljon hyvääkin. Niin paljon valoa, josta nauttia.
"Älä pelkää tulevaa, se on pelkkää tulevaa
Nii hyvät ku huonotki jutut tullaa vielä kusemaa"

Ja ei, en vieläkään tiedä, miten tässä elämässä tulee käymään. Mikä on lopputulos, tai saanko koskaan sitä, mistä haaveilen. Mutta näinä hyvinä päivinä (tämä on yksi niistä. Kaikki ne on hyviä päiviä, jolloin kirjoitan tänne) musta tuntuu, että mä selviän. Että mä selviän tästä elämästä hengissä. Kuolematta henkiseen tuskaani. Ehkä en ikinä saa sitä, mitä haluan. Mutta viimeistään kotona perillä saan. Ja kun odotan kohtaamistamme täällä maanpäällä, aion nauttia elämästäni ja olla onnellinen. Taivas ei lähde minnekään, se ehtii kyllä odottaa.
"Mut suunnitelmat kaikki meneeki nii erillail
Vaik kaikki loppuis aina samallail"

perjantai 9. marraskuuta 2018

Kaikki on hyvin

Kuuntelen pitkästä aikaa Paperi T:tä. Se osaa sanoittaa jotain sellaista, josta muut ei osaa laulaa. Se puhuu asioista, joita ihmisen mielessä oikeasti liikkuu. Pujottaa ne taiteellisuuden verhoon ja melankoliseen kaapuun. Ja silti kaikki, mitä se sanoo räpätessään, tuntuu olevan totta.

Mä katson pitkästä aikaa pinterestistä joulukuvia. Sisustukseen, lahjoihin, valoihin, kaikkeen. Ostin eilen valkoviiniglögiä ja tajusin kotona, ettei meillä oo viinipullon avaajaa. Sitä metalllista kierrejuttua. Laitoin joululaulut soimaan, lämmitin normaalia glögiä ja tanssin. Tunsin olevani vapaa.

Yritän unohtaa asiat, joihin en voi vaikuttaa. Yritän olla niinkuin ihailemani henkilö. Hän, joka osaa jättää asiat taakseen ja olla ajattelematta niitä. En voi antaa asioiden määritellä mun elämää, johon en voi vaikuttaa.

Yritän oppia tuntemaan itseäni. Opetella, mitä on olla huoleton minä. Onnellinen minä. Minä, jolla ei olisi niin paljon itsetunto-ongelmia. Oppisin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja tajuamaan sen, että olen hyvä juuri näin.

"Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot. Älä koskaan ikinä muutu, miten joku ees kehtaa sanoo jotain noin typerää?"

Ihminen ei ole sama asia kuin hänen tekonsa. Ihminen on itsessään aina arvokas ja rakastamisen arvoinen, vaikka hänen tekonsa eivät olisikaan. Yritän opetella sitäkin. Niin itseni kuin muiden kannalta.

Haaveilen silti ja sytytän toivonkipinöitä. Sytyttelen enkelikynttilää. Käyn hautausmaalla kivellä, joka on omistettu meille ja itken. Ja vihdoin näen valoa tunnelin päässä. En ehkä sitä valoa, mitä olen toivonut. Mutta valoa. Pois täältä pimeydestä.

Kaikki on hyvin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Piilotettu kärsimys


Kun kipu ja kärsimys elämässämme ei ole kaikille näkyvissä, ihmiset hyvin usein tekevät liian nopean oletuksen meidän elämästämme ja meistä ihmisinä.
He saattavat kadehtia meitä, koska meidän elämämme on ulkopuolisen silmiin täydellistä ja juuri sellaista, mistä he ovat haaveilleet. He saattavat vähätellä meidän tunteitamme, koska he eivät usko, että voisimme pinnan alla kärsiä ihan yhtä paljon kuin hekin. He saattavat luulla, että olemme eläneet pumpulissa saaden kaiken, kun toiset ovat jääneet vaille. Tai he saattavat tahattomasti sanoa ja tehdä asioita, jotka loukkaavat meitä syvästi. Siksi, koska he eivät tiedä. Ei siksi, että he olisivat pahoja tai ilkeitä ihmisiä, vaan siksi, koska he eivät ole selvännäkijöitä. He eivät tiedä, miten elämä on sinua kohdellut.
Olen viimeisen parin vuoden aikana havahtunut tähän tosiasiaan oman elämäni kautta. Huomaan, että ihmiset vähättelevät toisten ongelmia, koska luulevat, että heidän elämänsä on "rankempaa" ja "pahempaa". Ihmiset eivät useinkaan näe ja ymmärrä sitä, että vaikka joku toinen ei ole kokenut samanlaisia asioita kuin sinä, he voivat silti olla rikki ja kärsiä syvistä elämän tekemistä viilloista omassa sydämessään.

Jos ihminen ei kerro kaikille omista kivuistaan, se ei tarkoita sitä, että hänellä ei ole elämässään mitään, jonka vuoksi kävisi suuriakin kamppailuja ja kipuiluja sisimmässään.
Jokaisen meidän ongelmat ja kivut eivät ole kaikkien nähtävillä. Ja meidän täytyy oppia ymmärtämään ja näkemään se, että vaikka joku ei näyttäisi päällepäin kipuilevan, hän saattaa tehdä sitä silti. Piilossa katseilta, piilossa meiltä, jotka emme tunne häntä riittävän hyvin.

Me emme saisi tehdä oletuksia toisista ihmisistä sen perusteella, mitä me päällepäin näemme. Me emme saisi ajatella niin, että koska meihin sattuu, meillä on oikeus purkaa se toisiin ihmisiin. Me emme saisi ajatella, että kyllä muiden täytyy ymmärtää, olemmehan me kärsineet jo niin paljon.
Me emme saisi koskaan purkaa pahaa oloamme ympärillämme oleviin ihmisiin. Se ei ole rakkautta. Se tekee kipeää. Se satuttaa.
En tarkoita, että emme saisi kertoa ystävillemme siitä, miltä meistä tuntuu. Purkaa sydäntämme, kun meistä tuntuu pahalta. Tarkoitan niitä hetkiä, kun tiuskaisemme kaupan kassalle. Kun huudamme kavereillemme. Kun pidämme mykkäkoulua ja oletamme, että kyllä heidän pitäisi tietää. Ne ihmiset eivät ansainneet sitä. Heidän ei olisi kuulunut olla meidän pahan olomme sylkykuppi.
Se kaupan kassa oli juuri kuunnellut kotonaan tuntikausia huutoa siitä, kuinka hän on täysin riittämätön ja huono ihminen, joka ei ansaitse tulla kohdelluksi ystävällisesti. Kavereidemme lapsuudessa huutoa seurasi aina lyönti. Mykkäkoulu tarkoitti viikkokausia nieltyjä kuumia kyyneleitä. Me emme voineet tietää. Ja siksi meidän kuuluisi toimia toisin.

Jos olisimme ihminen ihmiselle. Kohtelisimme toisia niinkuin tahtoisimme itseämme kohdeltavan. Kertoisimme siitä, kuinka tahdomme meidän kanssamme toimittavan. Kohtelisimme toisiamme ystävällisesti. Näyttäisimme rakkautta ja välittämistä. Silloinkin, kun toiset ihmiset eivät tunnu sitä ansaitsevan.
Koska loppujen lopuksi me emme edelleenkään voi tietää. Me emme tiedä toisten ihmisten elämästä niin paljon, että meillä olisi oikeus antaa tuomio heidän sieluilleen. Me emme tiedä. Ja siksi meidän pitäisi katsoa tarkemmin sanojemme perään. 

torstai 20. syyskuuta 2018

Suru



Meillä kaikilla on elämässämme asioita, jotka tuottavat normaalia enemmän kipua. Joitakin herkkiä kosketuspintoja sielun maisemassamme, jossa sattuu enemmän kuin muualla.
Ja koska me kaikki ihmiset olemme erilaisia, saatamme useinkin huomata, että toisia ei sama aihe satuta. Alamme ehkä miettiä, että miksi meitä jokin tietty asia satuttaa, kun toiset ohittavat sen olankohautuksella. Saatamme miettiä, että ehkä me vain ylireagoimme. Alamme piilottaa tunteitamme, koska uskomme, että niin me pääsemme eteenpäin. Eihän muihinkaan satu. Ei siis meihinkään kuulu sattua.

Mutta totuus on se, että meihin koskee. Sisimpäämme sattuu. Ja haluan sanoa, että se on ihan okei. Se on normaalia. Meihin jokaiseen sattuu joskus. Tekee kipeää niin paljon, että tekee mieli huutaa. Joskus kipu tuntuu pienenä jomotuksena tai vihlaisuna vatsan pohjassa. Mutta siellä se on. Ja se ei ole heikkoutta, eikä väärin, että tunnemme niin.
Haluan sanoa tämän mahdollisimman selvästi; kipu on hyväksi. Kipu puhdistaa. Se avaa sydäntämme odottamaan lohdutusta. Ja jos annamme itsellemme luvan ja aikaa surra, kipu lohduttaa. Se auttaa meitä pääsemään asioiden yli. Kipu kertoo meille sen, että se, mitä olemme kokeneet, ei ollut merkityksetöntä. Sillä oli välillä. Meidän tunteillamme oli väliä.

Meillä on oikeus vuodattaa kyyneliä. Joskus todella omituisetkin asiat saavat meidät kokemaan surua. Eikä meidän ole pakko kieltää itseämme tuntemasta sitä. Meidän ei tarvitse aina olla vahvoja. Niitä, jotka rynnivät läpi harmaiden kivien. Ei, Sinun ei tarvitse. Ei, jollet itse ole siihen valmis.
Kukaan toinen ei ole oikea ihminen kertomaan sinulle, koska sinun on aika lopettaa sureminen. Se on vain sinun itsesi päätettävissä. Sinä päätät lopettaa sen sitten, kun olet siihen valmis. Kun olet kyllästynyt siihen. Kun se ei enää tunnu hyvältä velloa omassa pahassa olossaan. Sinä päätät.

Suru on asia, jota jokainen meistä kohtaa elämänsä aikana. Joten vaikka et sitä päällepäin näkisi, voit olla varma, että muutkin ovat kokeneet saman. Eivät ehkä samoja asioita, joista sinun surusi on syntynyt. Mutta samoja tunteita he ovat kokeneet. Sinä et ole ainoa, ja sinä et ole yksin tunteidesi kanssa. Me jokainen ajelehdimme joskus tässä elämän meressä sellaisilla aalloilla, joihin emme olisi itse tahtoneet sukeltaa. Mutta täällä me olemme.
Ehkä suru on myös tietynlainen muistutus siitä, että me emme toivoneet elämän menevän näin. Mutta se meni. Emmekä voi enää muuttaa sitä. Ja silloin surumme astuu kuvioihin. Ja jos annamme, surumme puhdistaa sisimpäämme. Se puhdistaa sieltä pois ne odotukset, joille elämämme perustettiin. Se puhdistaa pois ajatukset, jotka jossittelevat menneeseen. Se auttaa meitä hyväksymään elämän sellaisena, mitä se on nyt.

Surun ei tarvitse olla vihollinen. Joskus se lamauttaa niin, että emme voi edes huutaa. Joskus se muistuttaa itsestään pienenä vihlaisuna, kun toiset saavat sen, mistä me haaveilimme. Mutta jos annamme itsellemme luvan tuntea, mitä tunnemme, niin minä uskon siihen, että voimme päästä surun yli. Nauttia siitä, mitä olemme saaneet. Jättää taaksemme katkeruuden ja vihan. Antaa surun huuhtoa niiden tunteiden yli. Puhdistaa meitä. Antaa tilaa rakkaudelle.

Ehkä joskus meidän haaveisiimme vastataan. Tai ehkä ei. Mutta ne asiat eivät ole meidän käsissämme. On asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Opetellaan siis nauttimaan siitä, mitä olemme saaneet. Ja annetaan itsellemme lupa surra. Vaikka emme tässä elämässä saisikaan sitä, mistä haaveilimme, niin minä uskon, että jos teemme niin, me voimme olla onnellisia.

maanantai 20. elokuuta 2018

Mitä jos

Mitä jos minä tulenkin saamaan kaiken, mitä olen ikinä halunnut?
Entä jos kuitenkin, elämän myrskyjen jälkeen, minä tulen saamaan ne unelmat, joita joskus taivaalle huokailin?
Kun katselin auton ikkunasta kauniisti hoidettuja omakotitalojen pihoja, joiden kukkapenkit olivat vertaansa vailla.
Entä jos minäkin joskus asuisin siellä? Vaikka en edes osaa hoitaa kukkia.
Entä jos siellä omakotitalon pihalla juoksentelisikin kolme koiraa? vaikka minun mieheni ei edes pidä koirista.
Entä jos silti. Silti minä saisin sen kaiken
Jos minä saisinkin lapsia, jotka juoksentelisivat pihamaalla koiriemme kanssa. Piha olisi niin iso, että koirilla ei tarvitisi olla naruja
ja naapurusto niin ystävällistä, ettei minun tarvitisisi pelätä yhtään mitään
Entä jos saisin rakastaa tuota kaikkea omananani?
Entä jos elämä todella vastaisikin unelmiini?

Ei ehkä tänään, eikä edes huomenna. Mutta entä jos elämä silti kulkee eteenpäin sinne suuntaan, jonne olen aina haaaveillutkin.
Mitä jos elämä on silti elämisen arvoista, vaikka tänään ei tunnukaan siltä?

Mitä jos elämä itsessään on kaunista ja hyvää ja vie meitä kohti sitä, josta joskus niin kauan sitten haaveilimme. Niin kauan sitten, että ehkä olemme jo unohtaneetkin ne toiveet ja elämän aallokkoihin ne haudanneet.
Ehkä elämä ei vastaa kaikkiin unelmiin, mutta on aina pieni mahdollisuus, että entä jos.
Jos sittenkin ja kuitenkin. Jokainen kyyneleeni pyyhkiytyy pois, jokainen itkuni kuullaan ja siihen vastataan. Jokainen lohdutuksen huokaus ja sana saapuu elämääni.
Entä jos pahin ei tapahdukaan?
Entä jos?
Entä jos unelmamme toteutuvatkin?

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kun elämä ei vastaa unelmiimme



Mitä teemme, kun kohtaamme asioita, joita emme halua kohdata? Vaikenemmeko murheissamme, ja otamme vastaan kaiken, mitä elämä meille syöttää? Uupuen taakkamme alla ja alistuen kohtaloomme. Taistelemmeko vastaan kaikella voimallamme? Uuvuttaen itsemme jatkuvassa kamppailussa. Vai hyväksymmekö tilanteet niinkuin ne ovat? Ja yritämme löytää tyytyväisyyden ja onnen tilanteesta, johon emme olisi ikinä itse itseämme laittaneet.

Me rakastamme aikatauluja ja suunnittelua. Meidän elämämme on suunniteltu kymmeneksi vuodeksi eteenpäin listan kanssa. Omakotitalo, vakityö, lapset, raha, terveys, ystävät. Ja alakohtia riittää. Omakotitalon täytyy olla vähintään 150 neliötä. Vakityöstä täytyy saada vähintään 2200€ puhtaana käteen. Kyllä te tiedätte miten se menee.

Kun elämä ei menekään niinkuin me toivomme, me suremme. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ja me alamme suunnitella uutta listaa. Kiertoreittejä takaisin suunnitelmiimme. Koska uskomme siihen, että näin sen elämän kuuluu mennä ja tuo asia meidän täytyy saavuttaa.
Ja joskus elämä vain on epäreilua. Emmekä me pääse niihin suunnitelmiimme takaisin. Joskus elämä lyö vyön alle. Tehden meidät toimintakyvyttömiksi palaamaan sellaiseen tilanteeseen, josta unelmiemme saavuttaminen olisi vielä mahdollista.

Miten oppia elämään elämäänsä, kun unelmalistamme on tuhottu? Kun meidän elämässämme ei enää avaudu portteja niihin asioihin, jotka niin kovasti toivoimme saavuttavamme? Hyväksymmekö sen kaiken masentuen ja murtuen taakkamme alle? Otammeko sen asenteen, että tästä mennään läpi vaikka harmaan kiven? Ja sitten lyömme päätä seinään, kun se kivi ei muserru nyrkkiemme alla?
Vai teemmekö siten, kuten olisi viisainta? Tyydymme tilanteeseemme. Emme lannistuen, mutta hyväksyen sen. Tiedostaen, että on asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Opettelemme nauttimaan asioista, jotka kuitenkin ovat hyvin. Yritämme löytää onnen siemeniä tilanteesta, jota emme olisi itse itsellemme valinneet. Opettelemme elämään elämää, joka ei ollut listallamme.

Voin luvata, että se ei ole helppoa. Eihän meille ole helppoa elämää luvattukaan. Tämä ei ole Eeden. Mutta se on ainut tapa, jolla tästä elämästä voi selvitä katkeroitumatta. Sattuu sanoa tämä, mutta unelmiemme rikkoutuminen ei tapa meitä. Katkeroituminen tappaa. Unelmiemme häipyminen sattuu, musertaa sisimpämme ja saa meidät kysymään "Miksi?". Mutta siitä voi selvitä. Siihen ei kuole, lupaan sen.
Mutta katkeroitumiseen kuolee. Se kalvaa meidät sisältä päin ontoiksi kuoriksi, joista emme enää tunnista itseämme. Se estää meitä olemasta onnellisia niiden puolesta, jotka saavuttavat meidän unelmamme. Se syö meidän sielumme ja identiteettimme. Se tappaa meidät. Hitaasti, mutta varmasti.

Ja siksi haluan, että jokainen meistä oppisi ottamaan elämänsä sellaisena kuin se eteen annetaan. Ei alistuen, eikä taistellen, vaan luottaen. Luottaen siihen, että meillä on Jumala, joka on luvannut pitää meistä huolen. Luvannut, että tulee päivä, jolloin Hän pyyhkii silmistämme kaikki kyyneleet. Se päivä ei ole tänään, eikä huomenna. Mutta siihen asti haluan yrittää. Yrittää olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä olen jo saanut. Vaikka en koskaan saavuttaisi unelmiani.
Se ei tule olemaan helppoa, mutta se on ainoa tie. Onneksi minulle on luvattu, ettei minun tarvitse kulkea sitä tietä yksin.
Ja kuka tietää. Ehkä. Ehkä minun unelmiini vastataan jo tässä maailmassa. Sen tietää Hän, johon laitan toivoni tänäänkin.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Luovuttaminen on rohkeutta

Riiput köyden varassa heiluen maankamaran yläpuolella. Katselet ympärillesi, ylemmäs ja alas. Köyden nuorat hankaavat käsiäsi ja sinusta tuntuu, ettet jaksaisi enempää. Hengityksesi vinkuu ponnistuksen voimasta. Mietit uudelleen, että mitä jos? Mitä jos viimein päästäisit irti?



Elämässä tulee aikoja, jolloin irti päästäminen sattuu vähemmän, kuin se, että roikkuisi viimeisillä voimanrippeillään köydessä, joka on jo muutenkin hangannut kämmenet vereslihalle.
Joskus me riipumme niissä köysissä siksi, koska pelkäämme sitä, mitä meidän allamme on. Emme uskalla laskeutua, koska olemme roikkuneet liian pitkään, emmekä muista, miltä maa jalkojen alta tuntuu. Ailahtelevat elämäntilanteet, epävakaat tunteet ja kaikki muut elämän myrskyt ovat heiluttaneet köyttämme, emmekä enää uskalla vain olla paikallamme.
Toisinaan taas sattuu niin, että me haluamme ylemmäs. Emme haluaisi tyytyä siihen korkeuteen, mihin olemme jo kiivenneet. Emme ole vielä saavuttaneet unelmaamme, mutta olemme juuttuneet paikoillemme. Ja koska olemme jääräpäitä, emmekä tahdo luovuttaa, olemme lopulta päätyneet vain satuttamaan itseämme. Haaveillen korkeuksista, jonne elämäntilanteet eivät vain ole meidän suoneet nousta.

Kumpaan suuntaan vain, niin köydestä irti päästäminen tuntuu pelottavammalta kuin mikään muu. Se tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Menetykseltä. Olemmehan me jo selvinneet niin pitkään. Miksi siis emme vielä hetken jaksaisi ponnistella?
Totuus kuitenkin on se, ettei meidän kuulu ikuisesti riippua niissä köysissä kiinni. Niiden kuuluisi olla vain välivaihe. Ei koko elämän mittainen tila. Siksi silloin, kun köysi ei enää kanna, ja kädetkin ovat rikki, on aika päästää irti. Päästää irti niistä odotuksista, mitä halusi saavuttaa huipulla. Päästää irti siitä tunteesta, että on aina pakko olla liikkeellä. Joskus on pakko luovuttaa ja antaa asioiden mennä.

Luovuttaminen ei aina ole heikkoutta. Meille on vain uskoteltu niin. Joskus luovuttaminen on rohkeinta, mitä voimme tehdä. Aina ei tarvitse puskea viimeiseen asti saavuttaakseen jotain, jonka voimme kuitenkin tulevaisuudessa menettää. Koska mikään elämässä ei ole niin varmaa.
Joskus luovuttaminen on rohkeutta. Ja ehkä luovuttamisen jälkeen huomaamme, että meillä on aikaa muihinkin asioihin elämässämme. Voimme alkaa nauttia siitä, mitä meillä on nyt. Ja lopettaa murehtimisen niistä asioista, mitä meillä ei ole.

Ehkä onnellisuus ei olekaan asioiden saavuttamista.
Ehkä onnellisuus on asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.
Ehkä onnellisuus on sitä, kun tekee parhaansa, ja antaa sen riittää.
Joskus meidän parhaamme tekeminen ei tuota sitä lopputulosta, mitä toivoimme.
Mutta me teimme silti parhaamme. Ja siksi. Juuri siksi, meidän pitäisi olla tyytyväisiä itseemme.
Ja lakata vaatimasta itseltämme asioita, joihin emme kumminkaan voi vaikuttaa.
Ollaan armollisia itsellemme. Ja uskalletaan joskus luovuttaa.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Täydellisiä väärissä raameissa

Olivia - Ariana Grande - No tears left to cry
Kirjoittaja - Lauv chasing - fire
Tarina - John legend - a good night

Rakas Oliviani

Tiedän, että siitä on jo aikaa, ja uskon, ettet välttämättä edes tahdo muistaa minua. Tämä on viimeinen kerta, kun aion olla rehellinen. Tämän kirjeen jälkeen me olemme poissa.
Sinä tulit elämääni kuin varas. Hiippailit sisään tietämättäni. Mutta sinä et tullut viedäksesi mitään, et tahallasi. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, sinä nauroit sydämesi kyllyydestä. Annoit vuosien tuskan karista pois yltäsi sinä iltana. Kunpa olisin tiennyt painolastistasi.
Minun on turha yrittää kertoa meidän tarinamme vaiheita tarkemmin. Kyllähän sinä ne muistat. Haluan vain valottaa minun puoleni tarinasta.
Minä vein sinut kotiin, kuljin kanssasi yön pimeinä tunteina. Lämmitellen käsiäni takkini taskussa. Muistat varmaan, kuinka hajamielinen olen. Pyysin niin monesti, että olisit kertonut elämästäsi enemmän.
Lopulta minä luovutin, enkä kysellyt. Kerroin sinulle koko menneisyydestäni. Jokaisesta kipeästä haavasta aina lapsuuteen ja takaisin. Ja sinä olit hyvä kuuntelija. Niin hyvä, ettet tahtonut itse sanoa mitään.
Muistan illan, jolloin sinä pidit sitä viininpunaista barettia päässäsi. Kuinka se lipsahti silmillesi. Ja hetken, muutaman sekunnin ajan, sinun suojamuurisi oli poissa. Katsoit silmiini ja kyynelehdit.
Minä yritin kaikkeni saada sinut uudelleen ulos kuorestasi. Siinä koskaan onnistumatta. Sinua ei voinut houkutella siihen. Se oli oma valintasi. Ja minä tahdoin kunnioittaa sitä.
Kuukaudet vierivät ja me olimme yhdessä kaikkialla. Niin taidemuseoissa kuin nakkikioskeilla. Sinä kuuluit jokaiseen maailmaan. Ja silti et mihinkään. Tahdoit niin paljon kuulua kaikkialle, ettet kuulunut enää minnekään.
Ehkä siihen me kompastuimme. Että minä kuuluin johonkin. Se, minne minä kuuluin, oli paikka, jossa rakastutaan ja perustetaan perhe. Ja ehkä siksi sinä halusit työntää minut luotasi nopeammin. Koska syvällä sisimmässäsi tiesit, ettet kuulunut siihen maailmaan. Minä toivoin, että se olisi ollut toisin.
Jos olisin tiennyt tämän ensimmäisenä iltanamme, olisin päättänyt toimia toisin. Olisin ollut tanssiparisi koko pitkän illan. Kertonut sinulle, että olet kaunein nainen maan päällä. Olisin tehnyt illastasi unelman. Ja sen jälkeen suudellut poskellesi hyvästit. Siten meidän tarinamme olisi ollut kaunis ja täydellinen. Nyt se on vain minun sydämeni sirpaleita lattialla. Enkä enää jaksa jahdata unelmaa, joka ei johda mihinkään. Me olimme täydellisiä, mutta väärissä raameissa.

Haluaisin kirjoittaa "ikuisesti sinun", mutta se olisi vale. Joten kirjoitan
Hetken sinun, Chris.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Mestaripiirroksia


Minulla on yksi kirja, jota palaan lukemaan uudestaan ja uudestaan. Olen alleviivannut sitä kymmeniä kertoja, ja joka ikisellä lukukerralla alleviivaan sitä lisää. Se puhuttelee minua kerta toisensa jälkeen. Yleensä kyyneliin asti. Siihen kirjaan on osattu vangita jotain, jota en ole mistään muualta löytänyt yhtä selvästi kirjoitettuna.
Kirjan nimi on Valloittava salaisuus. Sen ovat kirjoittaneet John ja Stasi Eldredge. Englanniksi kirjan nimi on Captivating.
Kirja kertoo naiseudesta. Ei siitä, miten olla nainen tai miten tulla paremmaksi. Kirja ei ole sieluntappaja. Kirja kertoo siitä, mitä jokaisen naisen sydämestä ja sielusta löytyy. Mitä jokainen nainen kaipaa ja mitä Jumala on heidän sydämiinsä asettanut.

Aloitin eilen lukemaan kirjaa ties kuinka monetta kertaa ja tänään luin toisen luvun, joka puhui kauneudesta. Siitä, kuinka kauneuden kaipuu on jotain, joka on istutettu syvälle meidän sieluihimme. Kuinka joskus elämässämme törmäämme sellaiseen kauneuteen, joka lävistää meidät kaipauksella. Saa melkein surumieliseksi. Saa aikaan tunteen, että elämässä on jotain enemmän. Tämä elämä ei riitä. Kirjassa puhuttiin siitä, kuinka kaiken tämän kaipauksen ja syvän kauneuden kokemisen tarpeen takana on Jumala itse. Kuinka koko luomakunta tuo esille Hänen kunniaansa, eritoten kauneuden kautta. Jos asetat itsesi eteen maiseman ja kysyt, mitä tämä kaikki ensisijaisesti on? Päädyt luultavasti vastaukseen "kaunis". Pelkästään sen tulisi mielestäni osoittaa perustellusti kenelle tahansa, että Jumalan sydämessä on tilaa kauneudelle, ja että Hän pitää sitä ensiarvoisen tärkeänä.

Me naiset saatamme usein kokea häpeää siitä, ettemme riitä. Meillä on tunne, että meidän pitäisi olla jotain enemmän. Ja koska emme oikein tiedä, miten olisimme enemmän, koemme olevamme huonompiarvoisia ja häpeämme.
Entä jos meidän ei kuulukaan olla yhtään sen enemmän? Entä jos meissä itsessämme on jo kaikki se "enemmän", mitä kaipaamme? Mitä jos sinä itsessäsi, sellaisena kuin Jumala sinut loi, olet kaunis, kallisarvoinen ja tärkeä? Ilman mitään lisää siihen, kuka oikeasti olet. Ihan omana itsenäsi.
Koska niin Hän sinut loi. Kauniiksi, valloittavaksi ja kallisarvoiseksi. Iästäsi, koulutuksestasi tai ulkonäöstäsi riippumatta. Kauneus on jotain, joka on sisäisesti ohjelmoitu meihin. Siksi meidän ei tarvitsisi yrittää saada sitä jotenkin esiin ulkoisia ominaisuuksiamme parantelemalla.

Miksi meistä ei sitten yleensä tunnu siltä, että olisimme kauniita? Siksi, koska tämä maailma yrittää turruttaa sen. Vääristämällä kauneuden sellaiseen muottiin, johon vain harvat mahtuvat. Minä haluan rikkoa sinulta tällaisen ajatuskuplan. Kauneus ei ole median asettamia standardeja. Se on jotain, joka on ja elää sinussa. Sinun Luojasi teki sinusta valloittavan ja kauniin. Sinä siis olet sitä. Juuri tuollaisena. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun alamme oivaltamaan sitä, että koko luomakunta huokuu kauneutta, emme voi enää olla sokeita sille. Alamme ymmärtämään, että koko luonto on kaunis, ihan itsessään. Ja kun alamme ymmärtämään, että naiset ovat koko tämän luomakunnan kaunein mestaripiirros, meidän sydämissämme alkaa sulaa jotain.

Ei siis enää rääkätä itseämme epätoivon partaalle miettiessämme, miten voisimme parannella itseämme, että vihdoin voisimme kokea olevamme kauniita. Me olemme jo kauniita. Tällaisina. Annetaan sen ajatuksen muuttaa meidän sisimmissämme jotain. Sinä. Olet. Kaunis.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Tämä maailma ei ole paratiisi


Olen miettinyt sitä, että tosi usein me ihmiset katkeroidutaan pahoista asioista, joita meille tapahtuu. Me menetetään meidän työpaikka, terveys, tai joku läheinen. Ja sitten me aletaan ajatella, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Ja sen jälkeen me mietitään, että jos se Jumala olisi olemassa, niin Hän olisi kyllä estänyt sen. Ei Jumala voi minulle antaa tapahtua jotain tällaista.
Meidän mieli alkaa täyttyä katkerilla ajatuksilla ja jossitteluilla.
"Jos olisin saanut sen, niin minulla olisi nyt tämä."
"Miksi minulle piti käydä näin? Tämä kipu vie kaikki voimani."
"Tämä on epäreilua."
"Jos Jumala rakastaisi minua, minä en olisi menettänyt näin paljon."
Pysähdyin miettimään tätä asiaa, kun luin tänään lauseen; "Eihän kenellekään ole mitään luvattu."
Eli vaikka pääsisimme huipulle, meille ei ole luvattu, että pysyisimme siellä. Vaikka olisimme tänään terveitä, meille ei ole luvattu terveyttä huomisellekin. Vaikka omistaisimme tänään, meille ei ole luvattu, että omistaisimme huomenna.

Jos siis todella on niin, että meille ei ole luvattu. Että meille ei ole vannottu, että saamme pitää kaiken, mitä omistamme tänään. Niin meidän pitäisi alkaa olla enemmän kiitollisia siitä, mitä meillä on nyt. Olla kiitollisia niistä pienimmistäkin onnen pisaroista ja puroista, joita elämämme läpi virtaa.
Meidän kuuluisi joka ikinen päivä olla kiitollisia edes niistä pienistä hyvistä asioista, mitä meillä elämässämme on. Koska tämä maailma ei ole paratiisi. Täällä ei aina käy hyvin, eivätkä asiat aina käänny parhain päin. Joskus menetämme enemmän kuin ikinä uskoisimme olevan edes mahdollista. Ja siksi, juuri sen vuoksi, meidän täytyy oppia olemaan onnellisia niistä asioista, mitä meillä on tänään. Jos emme osaa olla kiitollisia niistä siunauksista, pienistäkin, niin miten osaisimme olla kiitollisia niistä isommistakaan?
Olen sitä mieltä, että jossittelemalla ja katkeroitumisella ei ainakaan onnen määrää lisätä. Miinus ei voi muuttua plussaksi. Minä ajattelen niin, että kiitollisuudella voi olla positiivinen vaikutus elämäämme. Kun osaamme olla kiitollisia pienistä asioista, alamme löytää lisää kiitollisuuden aiheita. Juuri sen verran, että vaakakuppimme kääntyy onnellisuuden puolelle.

Meille ei luvata helppoa elämää, eikä meille luvata montaa muutakaan asiaa. Voimme saada niistä jokaisen, mutta niitä ei luvata. Ja siinä on ero. Jos emme siis saakaan asioita, joita meille ei edes ole luvattu, onko meillä oikeus olla katkeria? Painiskelen itse tämän kysymyksen kanssa aika-ajoin. Ne voivat olla asioita, joista olemme unelmoineet pitkään. Rakentaneet koko elämämme niiden unelmien varaan. Mutta entä jos ne eivät toteudukaan? Osaisimmeko silloinkin olla kiitollisia niistä asioista, joita olemme saaneet? Riittävätkö ne meille? Vai olemmeko velkomassa saataviamme, jotka eivät kuitenkaan ole meidän?

Haastan itseäni ja lukijoitani olemaan kiitollisia siitä, mitä meillä on nyt. Olkoonkin pieniä tai suuria asioita. Kunhan olisimme kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Uskon sen voivan muuttaa enemmän kuin arvaammekaan.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa



Lukeminen on harrastus, jota nuoremmat sukupolvet eivät näytä niin paljoa arvostavan. Ainakaan siinä määrin, että jaksaisivat itse ottaa kirjan käteen ja keskittyä sen sanoihin ja tarinaan.
Olen onnellinen siitä, että itse olen poikkeus.
Kun on lukenut elämänsä aikana vähintään satoja, lähemminkin tuhat kirjaa, alkaa turtua tiettyihin piirteisiin. Alkaa arvostamaan hienosäikeistä kerrontaa ja piilomerkityksiä. Tunnistamaan sanoja, joita ei enää normaalissa puhekielessä käytetä. Ja suurimpana omalla kohdallani; tylsistyä onnellisiin loppuihin.
En tarkoita sitä, etten nauttisi kirjoista, joissa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kaikki päättyy onnellisesti. Prinssi ja prinsessa saavat toisensa, hyvä voittaa pahan ja oikeus tapahtuu. Ne kirjat ovat edelleenkin hyviä ja niillä on paikkansa. Mutta ne ovat ennalta arvattavia, tylsiä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän arvostan kirjoja, joissa asiat eivät mene kuten niiden tahtoisi menevän. Lopetin juuri erään mahtavan trilogian lukemisen ja nautin sen lopusta. Sen loppu oli täydellinen sekoitus onnellisuutta ja syvää surua. Eikä se todellakaan päättynyt niin, kuten olisi ensimmäisen kirjan kohdalla olettanut sen päättyvän. Kirjassa kävi niin, että suuremmalla, yhteiskunnallisella mittakaavalla hyvä voitti pahan, vai pitäisikö sanoa vähemmän paha voitti pahan. Mutta kirjan päähenkilön elämä ei päättynyt onnellisesti. Hänen elämänsä rakkaus kuoli, jonka vuoksi hän itsekin kuoli suruun vuosia myöhemmin.
Vuosia sitten olisin saattanut olla vihainen kirjailijalle siitä, ettei tarinan noin olisi kuulunut mennä. Nyt ainoastaan nautin siitä, etten osannut arvata, mitä oli tulossa.

Kirjan loppu sai minut pohtimaan elämää yleensäkin. Onko oikeassakin elämässä niin, että onnellinen loppu on tylsä ja ennalta arvattava? Ja siksi se ei nostata innostuksen väreitä ja suuria tunteita?
Mitä jos elämän suurimmat tunteet syntyvätkin syvimmissä kivuissa ja laaksoissa? Siellä, missä tuntuu miltei mahdottomalta hengittää, jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Voisiko olla niin, että ilman vaikeita koettelemuksia ja haasteita elämä ei tuntuisi miltään? Olisivatko onnen ja kiitollisuuden tunteet pienempiä, jos niiden rinnalla ei olisi kipeitä tunteita luomassa onnelle sen syvyyttä?
Olen tänään pohtinut ja huokaillut Jumalalle sitä, että minä en välttämättä tule nauttimaan jokaisesta hetkestä, jonka läpi Hän tahtoisi minua johdattaa. Olen kiukutellut ja pannut hanttiin eräässä kipeässä asiassa omassa elämässäni. Mutta tänään huokaisin erään elokuvan sanoin: "En usko, että tämä toimii, mutta luotan sinuun. Toivottavasti tiedät, mitä teet. " Olen valmis kulkemaan läpi niiden kipeiden ja syvien laaksojen, koska luotan, että Isäni tietää, mitä tekee. Haluan uskoa siihen, että kivun kautta Jumala luo uutta. Ja luo siten niihin ilon hetkiin syvyyden, jota ei saavutettaisi ilman surun laaksossa vaeltamista.
Minä haluan elämän, joka on täynnä syvää onnea. Ja jos en voi saavuttaa syvää onnea käymättä läpi syviä suruja, haluan olla niihin valmis. Kohdata ne Isä rinnallani. Tietäen, että Hän pitää minusta huolen.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Moninkertaisesti

Syntymäpäivä. Päivä vuodesta, jolloin ihminen saa enemmän huomiota kuin koko vuotena yhteensä. Silloin ystävät ja sukulaiset kirjoittavat facebook seinälle onnittelun vanhenemisesta. Toiset haluavat olla henklökohtaisempia ja laittavat whatsapp viestin. Ja tietysti ovat ne, jotka keräävät kasaan kaikki kamalimmat sinusta otetut kuvat ja läimäisevät ne facebookiin. Ihania onnitteluja jokainen.
Päivä, jolta odotetaan enemmän kuin muilta. Sille asetetaan odotuksia. Odotuksia, joita se ei välttämättä pysty edes täyttämään, mutta asetamme niitä silti.

Odotuksia tai ei, kaksi viimeistä huhtikuuta ovat olleet elämäni kamalimmat kuukaudet. Niin toissa- kuin viimevuonnakin elämäni surkeimmat ja kamalimmat asiat tapahtuivat huhtikuussa, syntymäpäiväni ympärillä. Menetin enemmän kuin ikinä halusinkaan ja sairastelin enemmän kuin olisi uskonut olevan mahdollista. Koska siitä oli melkein jo tullut kaava, odotin sitä samaa tällekin huhtikuulle. Mietin, että mitä vielä pahempaa ja kauheampaa tänä vuonna huhtikuussa tapahtuisi. Varauduin siihen henkisesti. Odotin kipua ja pettymyksiä. Mutta jotain tapahtui; niitä ei tullutkaan.

Kuun alussa sairastelin, mutta sain aikaa itselleni. Aikaa lukea pääsykokeisiin ja katsoa pari sarjaa aivan loppuun asti HBO nordicilta. Sitten lähdin Helsinkiin pariksi yöksi, vietin yhden ikimuistoisimmista reissuistani. Eikä vähiten siksi, että sain olla liikkeellä parhaan ystäväni kanssa. Saimme olla kaksi päivää ihan kahdestaan, seikkailla stadissa ja nauttia siitä, ettei kummallakaan ollut kiire pois toisen luota. Jumala on siunannut minua monilla ihanilla ja tärkeillä ihmisillä, joita ilman en pärjäisi. Ja hän on todellakin yksi niistä.

Parasta tässä kuussa on kuitenkin olleet sanat. Jotkut sanat olivat sellaisia, joita en olisi koskaan tahtonut kuulla. Jotka kuitenkin kääntyivät voitoksi, rakkaudeksi. Toiset sanat olivat vitsejä ja läpänheittoa, joiden vuoksi nauroin kippurassa ravintolan edessä Helsingissä, kotona ja solussa. Osa sanoista oli ystävällisiä muistutuksia siitä, että minulla on niin ihana mies. Rakkaampi ketään. Mutta tärkeimmät sanat olivat ne, jotka sain eilen. En unohda niitä koskaan, ja kertaan niitä mielessäni, kunnes kuolen.

Muistan joskus, kuinka rukouksessa sanoin Jumalalle "miksi?". Ja muistan Jumalan vastanneen: "Minä korvaan tämän sinulle moninkertaisesti."
Tämä on yksi niistä kuukausista, kun tuntuu siltä, että minulle todellakin on korvattu kokemani kipu. Moninkertaisesti.

Stadi

Helsinki.
Olimme siellä kaksi yötä airbnb majoituksessa ystäväni kanssa. Saalemin johtajuuskonferenssin perässä matkustimme sinne. Saamaan opetusta ja rohkaisua, sekä palvelemaan.
Minä nautin stadissa käymisestä. En voisi itse koskaan asua siellä, mutta muutaman päivän mittaiset reissut ovat aivan ihania. Rakastan julkista liikennettä. Stadi on ainut paikka, jossa se oikeasti toimii. Ja vaikka jouduinkin popsimaan matkapahoinvointilääkettä, niin hyvin mä pärjäsin!
Monen hauskan yhteensattuman kautta pääsin syömään klassiseen ja fiiniin italialaiseen ravintolaan, jossa muutaman kerran naureskelin sitä, kuinka samanlaisia minä ja paras ystäväni olemmekaan. Käsien liikkeitä ja eleitä myöten.
Viimeinen päivä tässä Suomen metropolissa oli shoppailupäivä. Tuli kierrettyä niin Kamppi, Forum kuin Itiskin. Ja huomasin tulleeni vanhaksi, tai ainakin vähän enemmän aikuiseksi. Teininä jos oli rahaa shoppailla, niin ne pennit käytettiin viimeistä lanttia myöten, nyt useammin tuli jätettyä vaatteet kauppaan kuin otettua mukaan ja ostettua oikeasti vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti uskoo käyttävänsä.
Ja tietenkin se Louin ostaminen.. voi hyvää päivää. Ennen kun liikkeeseen astui niin H&M:n kassi piilotettiin syvälle reppuun. Heti ensimmäisenä kun kauppaan astui, silmiin osui vanhempi mies aasialaisen naisen kanssa, jolle mies osti laukkua. Classic. Palvelu oli tietysti hyvää ja oikein asiantuntevaa ja mukavaa. Mutta kyllä siellä oli sellainen olo, ettei täällä kehtaa edes hengittää. Huhhuh.
Noh, kun sieltä päästiin niin otettiin muutama yhteiskuva H&M:n kassista Louis'n kassin vieressä. Parin nollan erot huvitti. Ja nauratti.
Mutta kaikkiaan mulla oli hyvä reissu. Nautin aivan täysillä, oli ihana päästä irti arjesta ja kaikesta normista ja hukkua Helsingin vilinään. Irtiotto arjesta silloin tällöin tekee valtavan hyvää. Ja sen jälkeen on ihanaa palata omaan elämään takaisin. Lisää tätä.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lentäen Krakovaan

Krakova. Me sitten mentiin ja varattiin lentoliput ja hotelli. Joten kesällä, kun meillä kummallakin on viikon kesäloma, meidän nokat suuntaa kohti Helsinki-Vantaata ja yhtä Puolan kaupunkia.
Tämä on meidän toinen kahdenkeskinen ulkomaanmatka häämatkan jälkeen. Silloin me oltiin Ruotsissa asuntoautoillen, ikimuistoiset kaksi viikkoa. Gränna hurmasi meidät ja molemmat ois valmiita lähtemään uudellen.
Mutta tällä kertaa lähdetään vähän kauemmas. Ja mikä pahinta, me mennään lentämällä. Mä en oo lentänyt sitten vuoden 2014, jolloin Etelä-Afrikan paluulennolla mun lentopelko meni uusiin sfääreihin, jonka vuoksi oon vältellyt ulkomaille lähtemistä, vaikka tilaisuuksia olisi ollutkin. Nuorempana parhaimmillaan matkustin kolme kertaa vuodessa lentämällä. Nyt ollaan oltu jalat maan kamaralla jo neljä vuotta.
Mikä sai mut selättämään lentokammotustani sen verran, että varattiin edes liput? No kaipuu nähdä enemmän. Se vaan on karu fakta, että laivalla ja autolla ei loppujen lopuksi kovin pitkälle pötkitä. Kyllä niilläkin näkee, enemmän kuin tarpeeksi koko eliniäksi. Jos on aikaa. Kun se typerä lentäminen nyt vaan sattuu oikeasti säästämään aikaa. Joten tässä sitä nyt ollaan. En voi luvata, että lentokentällä säästytään kiukunpuuskilta ja hysteeriseltä itkemiseltä. Mutta me ollaan lähdössä.
Ja ai että mä oon innoissani siitä! Oikeesti. Oon aivan tohkeissani siitä, että sain skyscanneria hyväkseni käyttäen kytätä lentoja milloin mihinkin, selata airbnb:tä useammin kuin kerran ja kyyläillä matkavinkkejä ties minne ja lueskella autovuokraamoista. Oon jo löytänyt tosi lupaavalta näyttävän vesipuiston Krakovasta ja uskon, että ainakin yhtenä päivänä me suunnataan sinne. Alhainen hintataso myös houkuttaa.
Me oltais voitu ottaa pakettimatka all inclusive hotellissa ja mennä viettämään aivotonta lomaa. Mutta jotenkin musta tuntuu, ettei se oo mun juttu. Ei siis sillä, etten nauttisi sellaisista lomista, todellakin nautin. Mutta mua kiinnostaa myös historia, kulttuuri ja mahdollisimman paljon näkeminen mahdollisimman halvalla. Siksi skyscanner ja airbnb sivustot on olleet mun todellisia ystäviä.
Odotan innolla kaikkea matkaan liittyvää, paitsi lentokonetta. Mutta uskon, että beetasalpaajilla siitäkin selvitään. Nyt lueskelemaan matkavinkkejä Krakovaan. En malta odottaa!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Ystävyys

Ystävyys. Se on todella vahva sana. Ja se merkitsee eri ihmisille eri asioita. Toisille se on ikuista luottamusta ja rakkautta toiseen, toisen edun ajattelemista ennen omaa etua. Kun taas toinen luokittelee ysätvyydeksi sen, kun pystyy hyötymään toisesta, joko henkisesti tai aineellisesti. Ja sitten on niitä välimaastoja, jonne suurin osa meistä varmaankin putoaa. Sellaiseen, "minä autan sinua ja uskon, että sinäkin autat minua" vastavuoroiseen ajatteluun.

Minä haluan kertoa tarinan ystävyydestä. Sellaisesta, jonka minä olen kokenut. Tämä on ehkä rumin tarina. Älkääkä sekoittako ystävyyttä parisuhteisiin. Tämä tarina ei kerro parisuhteista.

Me tapasimme ja tutustuimme samalla tavalla kuin suurin osa muistakin ystävyyksistä alkaa. Hassujen sattumusten sarjan kautta. "Jos ei olisi tapahtunut sitä ja jos ei olisi tapahtunut tätä" - janan kautta meistä tuli ystäviä.
Me olimme omituinen parivaljakko. Osasimme täydentää toistemme lauseet ja nauraa vitseille, joita muut kauhistelivat tai puistelivat päitään. Sinä olit meistä aina se monimutkaisempi osapuoli. Sinusta ei aina ottanut selvää ja pintasi alle oli hyvin vaikea kurkistaa. Jokainen kerta, kun kerroit jotain omasta elämästäsi tuntui saavutukselta. Vihdoinkin lisää paloja sinun salaperäisen elämäsi palapeliin. Se tuntui välillä kuin salapoliisin työltä. Pieniä murusia sieltä täältä, jotta kokonaisuus alkaisi hahmottua järkevästi.
Me kasvoimme tiiviiksi yhteisöksi. Oli kuin olisimme aina kuuluneet yhteen. Meidän kuuluikin olla ystäviä ja toistemme kanssa. Meidän ystäväpiirimme oli täydellinen. Minä vannoin rakastavani sinua. Ja minä ihan oikeasti rakastin. Olit kuin omaa lihaa ja vertani. Olit osa perhettäni.
Eipä osannut silloin vielä pieni tyttö aavistaa, miten paljon enemmän voi ystäväero tuoda sydänsuruja kuin parisuhteesta eroaminen. Ystävän nimittäin eri tarvitse erota kuten parisuhteessa. Ei ole velvollinen esittämään syitä ja selityksiä. "Ei vika ole sinussa, vaan minussa." Ystävyyksissä ei vaadita selityksiä. Niistä voi vain kadota.
Ja sinä päätit kadota. Ärsyyntyä minusta ja sanomisistani. Läsnäolostani ja naurustani. Saavutuksistani ja vitseistäni. Aivan kaikesta. Joten sinä etäännyit ja työnsit minut pois. Eikä sinun tarvinnut selittää.

Kului kuukausia. Pala palalta aloin enemmän ymmärtää sitä, että ehkä ystävyytemme ei ollutkaan minulle hyväksi. Mieleni oli myrkytetty uskomaan asioita, jotka eivät olleet totta. Ei siksi, että sinä olisit ollut paha. Sinä vain itse uskoit niin ja sait minutkin uskomaan. Ja kiskoit mukanasi valheisiin. Et tahallasi. En minä sinua syytä. Ei se ollut sinun vikasi.
Mutta vaikka se ei ollut sinun vikasi, en voi puhtaimmallakaan omallatunnolla väittää, että olisit syytön. Sinä todellakin olet syyllinen. Ja hyvin moneen asiaan oletkin.
Voisin tehdä pitkän listan, mutta se ei auttaisi mitään. Mutta luettelen vain muutaman asian näyttääkseni sinulle, missä menit vikaan.
Sinä lopetit puhumisen. En minä.
Sinä aloitit radiohiljaisuuden. En minä.
Sinä tahdoit lopettaa tapaamisen. En minä.
Sinä et vastannut syntymäpäiväonnitteluuni.
Sinä käyttäydyit lapsellisesti minun rakkaintani kohtaan.
Minä en kuollaksenikaan löydä syitä, miksi sinä teit niin kuin teit. Minä en ole syyllinen. Sinä olet kohdellut minua väärin. Ja siksi aion tehdä jotain hyvää itselleni, ja erota sinusta. Minulla sentään on kanttia siihen.

Joten, ennen niin rakas ystäväni. Vika ei ole minussa, vaan sinussa. Ja siksi haluan sanoa sinulle hyvästi.

Kirjoja

Miten hyvältä tuntuukaan pitkästä aikaa lukea kokonainen kirja yhdeltä istumalta. Toki laskea se välillä käsistään hakeakseen syötävää tai muuta, mutta oikeasti lukea se yhdeltä istumalta. En muistanut, että se voi tuntua niin hyvältä.
Olen myös viime aikoina analysoinut sitä, mikä tekee kirjasta hyvän tai huonon. Ja en ehkä vieläkään osaa piirtää sille tarkkoja viivoja, mutta yhden asian osaan kertoa. Kun luku kertoo yhdestä ihmisestä, kirjoitustavan pitäisi olla kuin sen ihmisen suulla tehty. Sen kuuluisi henkiä sitä hahmoa rivien välistä. Tämä on taito, jota en oikein tiedä, miten se tulee esiin ja miten se kehittyy. Mutta varsinkin romaaneissa, joissa on useampi kuin yksi kertoja, hyvät erottuvat huonoista silmänräpäyksessä.
Hyvät kirjoittavat jokaisen hahmon näkökentästä asiat erilaisella tavalla. Ei se koko kirjoitustyyli vaihdu kappaleiden välillä, mutta jokin vaihtuu. Jokin, jonka avulla lukija hahmottaa omassa päässään, että henkilö vaihtuu.
Toki kappaleiden yläkulmassa lukee aina se, kenen näkökulmasta nyt kerrotaa. "Mary", "Lucy" ja niin edelleen. Mutta minun mielestäni se ei auta paljoa, jos rivien välistä ei huo'u Mary tai Lucy, vaan pelkkä monotoninen kerronta, että kumpi tässä nyt onkaan äänessä.
Siksi olen yhä enemmän alkanut antaa arvoa kirjoittajille, jotka tekevät henkilövaihdokset kappaleiden välillä niin taianomaisesti. En tiedä miten he sen tekevät, mutta minä nostan hattua. En varmaankaan koskaan osaisi itse tehdä niin. Ehkä.

Olen viime aikoina ollut hienoisessa kirjajumissa. En tunnu pääsevän eteenpäin ja kirjat tuntuvat tervassa tallomiselta. Minun on pitkään pitänyt lukea jopa Taru sormusten herrasta kirjatrilogia mutta en ole saanut aikaiseksi. Sekin tökkii. Olenko huono lukutoukka, jos en ole lukenut jotakin tiettyä klassikkoa?
Kirja, jonka luin yhdeltä istumalta oli Sally Greenin puoliksi paha. Tämän kirjan ja minun tarinani on hauska. Joskus kokrkeintaan kaksi vuotta sitten olin vieraalla paikkakunnalla, en edes muista missä, suomalaisessa kirjakaupassa pokkarihyllyllä ja lueskelin kirjojen takakansia. Ja tämä kirja jäi mieleeni todella kiinnostavana tapauksena. Laitoin kirjan nimen tietysti ylös kännykkääni, mutta klassisesti kun kännykkä vaihtuu, kirjan nimi jää unohduksiin. Kuukausia tämän jälkeen mietin kirjaa joskus ja sen löytämisen vaikeutta. Miten voisin löytää kirjan, josta en tiennyt nimeä, enkä kirjoittajaa? Vain hämyinen muistelma takakannen tekstistä oli oppaanani.
Kunnes sitten eilen kirjastossa kävellessäni fantasiahyllyn kohdalla silmiini osui kirja. Nappasin sen käteeni, luin takasisäkannen ja löysin etsimäni.
Ja kun tänään vihdoin pääsiin kirjaan käsiksi. Noh, lopputuloksen jo tiedättekin.

Minä olen sitä mieltä että elämää ei ole tehty tuhlattavaksi huonojen kirjojen lukemiseen. Miksi minun pitäisi lukea kirja loppuun, jonka kerrontatyyli ei miellytä?  Miksi pitäisi tuhlata aikaansa siihen, että on "pakko" suorittaa jotain loppuun. Pitäisi muistuttaa itselleen, että joskus on ihan okei laittaa huono kirja sivuun ja avata uusi.
Siinä ei ole mitään väärää.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Ilman. Sinua

Onko väärin tuntea olevansa onnellinen
sen vuoksi, että päätti mielessään
sanoa ennen niin rakkaalle ystävälleen
yhden sanan
Hyvästi

Sisimmässäni melkein kuplii
sen vuoksi, että olen vihdoin päättänyt
ettet sinä määrittele arvoani
Ettei sinulla ole oikeutta määritellä sitä
koska olen onnellinen

Tuntuu hyvältä
ettei sinulla enää ole minkäänlaista sananvaltaa
yhtään. mihinkään.

Ei ole sinun tehtäväsi kertoa
mikä on minulle hyväksi
ja mikä ei
Minä saan päättää ihan itse

Koska sinä et ole yläpuolellani
et ole koskaan ollutkaan
Me vain luulimme niin

Enää en kuuntele sinua
enkä edes kaipaa.
Minun sisimpäni on terveempi
Ilman. Sinua.

Mulla on vaan niin hyvä olla
Ilman. Sinua.

Viaton

Pokeripöytä
panoksia pöydällä
tänään ei pelata rahasta

Sinä lyöt kortteja pöytään
ja uskot, että olet voitolla
väität minun jopa huijaavan

Jakaja katsoo minuun säälivästi
minä en tunne sääliään

Korttini kädessäni
tahtoisin jo luovuttaa

Mutta minä osaan laskea pakkaa
ja tiedän, että pian onni kääntyy

On aika nostaa panoksia
"All in"

Yrität lukea kasvoiltani bluffaamisen merkkejä
Minä en ole koskaan ollut näin tosissani

"All in"
"All in?"
"All in."

Sinä lyöt kortit pöytään

Värisuora.
Olet varma voitostasi.

"Noh, mitäs sanot? Mä taisin voittaa."

"Et ole nähnyt puoliakaan", vastaan.

Lyön kortit pöytään yksitellen.

Risti kymppi. Kohotat kulmiasi.
Risti jätkä. Peität hämmästyksesi.
Risti akka. Silmäsi kapenevat
Risti kunkku. Kulmasi kurtistuvat
Risti ässä. Lyöt nyrkkisi pöytään.

"Mä oon pahoillani", kuulen itseni vastaavan. "Mutta mä edes yritin."
Kertaan sinulle jokaisen minuutin ja sanan, jolloin minä yritin
ja sinä et tehnyt mitään.
Hymyilen voitolleni.

Kerään pelimerkit pöydältä,
jotka symboloivat elämää.

Meidän tiemme eroavat nyt.
"Hyvästi."
Sä itsekin tiedät, että tässä pelissä viaton saa paremmat kortit.

Minulla on

Älä sinä siis enää koskaan kuvittele
että voisit saapua takaisin
Minä odotin viimeiseen asti
mutta rajansa jopa minulla

Minä annoin sinulle aikaa
tähän päivään asti
en kertout tätä päivää sinulle
enkä itsekään tiennyt
että se tulisi juuri tänään

Mutta minä annoin sinulle kuukausia
sen luulisi riittäneen

Joten jos ikinä yrität saapua takaisin
minä näytän sinulle maahan piirretyn viivan
näytän sinulle tämän päivän
ja kerron, ettet sinä enää voi astua sen yli

Minulla on elämä elettävänä
ilman sinua
Minulla on rakkautta jaettavana
ilman sinua
Minulla on onnellisuutta koettavana
ilman sinua

Minun on parempi olla
ilman sinua

Viiva

Minä päätin piirtää maahan viivan
sormella hiekkaan
kengällä mutaan
liidulla asfalttiin

Ja päätin, että tähän se loppuu
tähän loppuu ainainen syli avoinna oleminen
tähän loppuu ainainen odottaminen
tähän loppuu sinun pillisi mukaan tanssiminen
tähän viivaan asti olen antanut sinulle mahdollisuuden
olla jäälleen ystäväni

Mutta tänään
tänään piirsin viivan
Koska viimeinen niitti,
pisara, naula, oljenkorsi
on tänään tullut täyteen

Tähän rajaan asti minä odotin
tämän rajan tällä puolella
minä en enää odota
Ja tämän rajan yli
sinun ei ole mahdollista enää astua

Sinulla ei ole oikeutta kuvitella
että voit tehdä mitä tahansa
ja vielä enemmän olla tekemättä mitään
ja siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi
minä muka tahtoisin olla sinua vastassa
kun vihdoin päätät palata

Minä annoin aikaa
ehkä liiaksi asti
Minä annoin ymmärrystä
ehkä liian pitkälle
Minä lupasin odottaa
ehkä liian kauan

Sinä et tehnyt mitään

Joten nyt kun seison viivani edessä
katson viimeisen kerran taakseni
katson liian montaa kertaa
jolloin annoin ystävyyteni halvalla

Astun viivan yli
enkä enää koskaan katso taakseni

maanantai 26. helmikuuta 2018

Parabatai

Kun olin nuori
minä haaveilin jostain tällaisesta
kaipasin sitä, että oikeasti olisi joku
jolle kuiskia salaisuudet
ja luottaa siihen,
että salaisuuden kuulija on luotettava

Minä aina kaipasin sitä
sitä ihmistä, joka saisi oloni tuntumaan siltä
että kaikki kyllä selviää
ja jos ei selviä,
niin menemme sen läpi yhdessä

Ei ole mitään
mitä en voisi varaasi laskea
luotan sinuun kuin muuriin
kuin maahan jalkojen alla
Et ole lähdössä mihinkään

Olen löytänyt jotain
jota ei voi jalokivillä mitata
en vaihtaisi sinua mihinkään
Kuinka edes voisinkaan?
Olet pala sieluani.

Rakastan sinua, Parabatai.

Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi.
Minne sinä menet, sinne minäkin menen,
ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään.
Sinun kansasi on minun kansani
ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.
Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla
ja sinne minut haudattakoon.
Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina,
jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!

Kuin tuli ja ruuti suudellessaan

Kun rakkaus on sokea
ja Enkelistä tuli kuuro
niin pimeällä oli helpompaa

Ei vaatimuksia muuttua parempaan
mutta niin se muuttuu
rakkaus Enkeliin sai Demonin sekoamaan
sai sen ajattelemaan,
että ehkä. Ehkä hänen vuokseen
voisi synkinkin valoon kurkottaa

ja niin pehmeni rikkojan sydän
antautui vieteltäväksi ja haavoittuvaksi
teki kaikkensa, jotta enkeli
Enkeli olis ollut onnellinen.
Oli valmis tappamaan vaikka itsensä
jottei rakkaansa höyhenet
likaantuisi

Oli valmis vuodattamaan verta
murhaamaan ja tappamaan
Kunhan hän vain sai olla
enkeli Enkelilleen
Piteli häntä käsivarsillaan hellimmin
kuin kukaan koskaan on pidellyt ketään

////////////////
Mutta kun samoin ei ollut Enkelin
///////////////

Rauhantuoja tapasi Demonin
niin pimeän ja saastaisen
päästi hänet elämäänsä tajuamatta
kuinka paljon voi rakkaus
aisteja turruttaa

Mutta koska hänen rakkaansa
olisi tehnyt mitä vain valonsa vuoksi
niin hän antautui viettelykseen
ja antoi rakkauden muuttaa kaiken

Sitä ei viaton tiennytkään
että samalla, kun Demoni oli valmis uhraamaan kaiken
oli hänkin valmis uhraamaan mitä vain
kenet vain, koska vain
Olla demoni Demonilleen
Jotta voisi kertoa rakkaalleen
että tämä kelpaa sellaisenaan

////////////////////

Ja niin Enkeli teki Demonista kauniimman
Vähän vähemmän pahan
kauniin itselleen

Ja niin Demoni teki Enkelistä satuttajan
Vähän vähemmän hyvän
satuttajan itselleen

/////////////////////

Kun toinen on viaton ja puhdas alkujaan
ja kun toinen on synkkä ja kiero syntyjään
Niin väistämässä kumpikin muokkaa toistaan
ja vaikka kaikki tapahtuu rakkaudesta
Niin he muuttuvat kaltaisikseen
Toinen vähemmän pahaksi
ja toinen vähemmän hyväksi

Ja silloin onnea ei saavuta viaton

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mun on hyvä olla

Mä jos kertoisin päinvastaisen rakkaustarinan?
"Mun on hyvä olla, kun sä et oo siinä"

Mun on hyvä olla, kun mä en näe sua
kun mun ei tarvitse ajatella sun parasta
kun mä saan ajatella itseäni
omaa hyvinvointiani
ja sitä, mitä mä haluan tehdä

Mun on hyvä olla, kun me ei puhuta
kun mun ei tarvitse kuunnella
ei ratkoa sun kryptisiä viestejä
miettiä, mitä sä halusit oikeasti sanoa
mun on hyvä olla, kun sä oot hiljaa

Mun on hyvä olla, kun sä oot poissa
koska mun ei tarvitse olla varpaillani
pelätä, että teen taas jotain väärin
miettien, että milloin jokin menee taas vikaan

Mun on hyvä olla
ilman sua

Pysy poissa

Mitä jos en tahdokaan sinun palaavan?
Entä jos en halua sinua tänne, elämääni
en tahdo sinua kulkemaan ohitseni
katsomaan silmiini, viemään kahvikuppiani
Mitä jos minä en tahdo enää sinua?

En halua elää elämät vierekkäin
niin lähellä, ettei sinua voi jättää huomiotta
mutta silti niin kaukana,
ettemme merkitse toisillemme mitään

En jaksaisi yrittää olla ystävällinen
huomaavainen ja kiltti
miettiä sitä että onko sinulla kaikki hyvin
etten minä taas saa sinua kateelliseksi
pahalle mielelle tai jotain muuta typerää

En tahdo elää elämääni varoen varpaitasi
haluan että pysyt poissa
koska nyt minun on helpompi hengittää
minä saan olla minä
enkä pidä siitä
että sinä olet tulossa rikkomaan sen

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Vankila

Olen vihdoin oppinut jotain sinusta
jotain meidän ystävyydestämme
Minua sattuu ajatus siitä,
että minun pitäisi päästää sinusta irti
jättää taakseni se kaikki
joka rakensi meistä perheen
Kyyneleet polttelevat silmäluomiani
kun joudun myöntämään,
että tässä se nyt sitten oli
Nämä ovat hyvästit
eikä tämän päivän jälkeen
meillä ole edes yhteistä menneisyyttä
koska sinä aiot unohtaa kaiken

Silti olen viisastunut niin paljon
että tiedän tämän;
se sattuisi enemmän, jos pyytäisin sinua jäämään
seisomaan rinnallani,
taistelemaan puolestani ja olemaan muurini
Se tekisi paljon enemmän kipeää
raastaisi rintani verille
Koska joka ikinen minuutti tietäisin sen,
että sinut olisi pakotettu jäämään
enkä minä tahdo rakkauteni olevan vankila

lauantai 6. tammikuuta 2018

Pakkasyö

Pakkasyöt ovat kauneinta, mitä tiedäntähdet tuikkivat kirkkaammin
yö on mustempi kuin koskaan
ja juuri siksi ne pienet pisteet
ovat valoisampia kuin ennen
pehmeät lumihiutaleet leijuvat maahan
ja kaikki ympärilläni on kuin satua

Sinun syleilemisesi tuntui kuin pakkasyöltä
jos olisin ollut hyvin varustautunut
minulla ei olisi ollut mitään hätää
mutta minä olin lähtenyt pihalle alusvaattesillani
hentoa harsoa vain ylläni
ja silloin
sinun rakastamisesi on tappavaa
se vaivuttaa minut hypotermiaan
hyvällä tuurilla pelkkään kohmeloon
joka helpottaa takkatulen äärellä
eli siellä, missä sinä olet poissa

Ei pakkasyö ole vaarallinen
minä olin vain huonosti varustautunut
ja siksi, muut löytävät minut huomenna
hautautuneena hennon lumihunnun alle
joka hukutti minut syliinsä
mutta minä en näytä kärsivältä
vaan hymyilen
koska loppujen lopuksi
se oli vain rakkaus
joka vei viimeisen henkäykseni

Epävakaa

Tämä saattaa olla hiukan rumasti sanottu
mutta sanon sen silti

En välttämättä aio enää seistä rinnallasi
en taistella taisteluja puolestasi
enkä pakottaa sinua ylös mentaalisesta kuopastasi

Olen väsynyt olemaan lapsenvahtisi
nojaamaan huojuvaan torniin
sinun piti olla muuri
mutta sinä olit sen pelin torni,
liian monta kierrosta jo pelattu

En mä tahallaan
mut en mä vahingossakaan

En mä tiedä
ehkä suhun ei ees satu
ja hyvä niin
en mä tahdo sulle pahaa
Tiedäthän sä sentään sen?

Mut mä en tahdo myöskään sitä
että sä vahingoitat mua
teet katteettomia lupauksia
kaivat maata mun jalkojen alta
sahaat oksaa mun persauksen alta
tajuut pointin

Sä oot kyllä tervetullut mun elämään
en mä sillä. En mä siltoja aio takanani polttaa
Mut en mä aio suhun enää luottaa
enkä laskea sun varaan

Sori. Sä oot aivan liian epävakaa siihen.

Mutta mäkin olin tyhmä.
Mä luulin, että ihmisistä on siihen.

Olit ennen

Tsemppitekstit.
Kaikki ovat varmasti lukeneet, kuulleet ja nähneet niitä
niitä, joissa kehotetaan elämään jokainen päivä kuin se olisi viimeinen
kannustetaan siihen, että kerro tunteesi lähimmäisillesi
koska ehkä huomenna sinulla ei enää ole mahdollisuutta siihen

Mutta entä silloin, kun tahtoisit sanoa jotain päinvastaista?
Menettävätkö tsemppikirjoitukset silloin merkityksensä?
Sananvaltansa?
Ei, et sinä saa niin sanoa, koska se ei ole kaunista.
Mutta entä jos se on asia, jonka tahtoisin kertoa,
jos tämä olisi se viimeinen?
Joten minä kerron

Olit ennen minulle rakas
yksi tärkeimmistä
lupasin hakea melkein kuun taivaalta
lupasin aina olla puolellasi
ja taistella rinnallasi
jopa pimeimpinä hetkinäsi

Sen minä lupasin
Ja yritin pitää sen

Mutta sinä et antanut minun pitää sitä
Joten, olenko minä se lupauksen rikkoja?
Vai oletko se sinä?
Koska sinä
Sinä.
Sinä lupasit, että niin kauan kuin elät,
et mene minnekään

Ja sinä olet mennyt jo kahdesti.

Ehkä minä olen se, joka teki väärin,
en taistellut pysyäkseni rinnallasi
vaan annoin sinun lipua pois

Mutta ehkä kuitenkin
pidän sinua syyllisenä
Minä nimittäin uskoin siihen, että pitää pyytää nätisti.
Ja jos joku ei huoli apuani, sitä ei saa tuputtaa.
Joten, syy on sinun.

Ja jos tämä olisi se viimeinen päiväni
haluaisin sanoa, että rakastin sinua
mutta tämä. Tämä oli sinun syysi.

torstai 4. tammikuuta 2018

Tunne.

Sinulla on kaikki, mitä ikinä uskalsitkaan toivoa
sinulla on rakastava puoliso, jopa lapsia
talo, joka on jo vähän enemmän teidän kuin pankin
sinulla on taito soittaa pianoasi
pelastat ihmisiä työlläsi
ja tunnet saaneesi kaiken
ja enemmän
olet kiitollinen siitä, että olet saanut niin paljon

Mutta silloin, kun sinulla on kaikki
kaikki, mitä ikinä olet uskaltanut toivoa
ymmärrät ensimmäistä kertaa sen,
että sinulla on enemmän menetettävää
kuin ikinä aikaisemmin

Mitä jos
tulisit päivä, jolloin menetät palasen
palasen siitä täydellisestä elämästä,
jonka olet saanut lahjana
Menettäisit osan siitä, joka tekee sinut onnelliseksi
sinä selviytyisit, nousisit jaloillesi
etkä antaisi sen lannistaa, koska sinulla on vielä niin paljon

Entä jos
menettäisit vähän enemmän?
Et pelkästään omaisuutta, vaan myös ihmisiä
selviäisitkö silti?
Vai osuisitko jo maahan?
Etkä enää nousisi.

Kun ymmärrät, miten paljon sinulla on
ymmärrät myös sen, kuinka paljon voit menettää
ja siksi, tahdon sanoa sinulle, kun olet elämäsi huipulla
Että nauti jokaisesta onnen sirpaleesta, jonka saat käsiisi
vaali sitä kuin aarretta sydämelläsi
Itke silloin, kun siltä tuntuu. Ei sen väliä, onko se onnea vai surua
Anna kyynelten tulla
Nauti, sure, itke, naura, kosketa, haista ja maista
Tunne.
Koko kehollasi
Koska jo huomenna,
voit omistaa paljon vähemmän