keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Ystävyys

Ystävyys. Se on todella vahva sana. Ja se merkitsee eri ihmisille eri asioita. Toisille se on ikuista luottamusta ja rakkautta toiseen, toisen edun ajattelemista ennen omaa etua. Kun taas toinen luokittelee ysätvyydeksi sen, kun pystyy hyötymään toisesta, joko henkisesti tai aineellisesti. Ja sitten on niitä välimaastoja, jonne suurin osa meistä varmaankin putoaa. Sellaiseen, "minä autan sinua ja uskon, että sinäkin autat minua" vastavuoroiseen ajatteluun.

Minä haluan kertoa tarinan ystävyydestä. Sellaisesta, jonka minä olen kokenut. Tämä on ehkä rumin tarina. Älkääkä sekoittako ystävyyttä parisuhteisiin. Tämä tarina ei kerro parisuhteista.

Me tapasimme ja tutustuimme samalla tavalla kuin suurin osa muistakin ystävyyksistä alkaa. Hassujen sattumusten sarjan kautta. "Jos ei olisi tapahtunut sitä ja jos ei olisi tapahtunut tätä" - janan kautta meistä tuli ystäviä.
Me olimme omituinen parivaljakko. Osasimme täydentää toistemme lauseet ja nauraa vitseille, joita muut kauhistelivat tai puistelivat päitään. Sinä olit meistä aina se monimutkaisempi osapuoli. Sinusta ei aina ottanut selvää ja pintasi alle oli hyvin vaikea kurkistaa. Jokainen kerta, kun kerroit jotain omasta elämästäsi tuntui saavutukselta. Vihdoinkin lisää paloja sinun salaperäisen elämäsi palapeliin. Se tuntui välillä kuin salapoliisin työltä. Pieniä murusia sieltä täältä, jotta kokonaisuus alkaisi hahmottua järkevästi.
Me kasvoimme tiiviiksi yhteisöksi. Oli kuin olisimme aina kuuluneet yhteen. Meidän kuuluikin olla ystäviä ja toistemme kanssa. Meidän ystäväpiirimme oli täydellinen. Minä vannoin rakastavani sinua. Ja minä ihan oikeasti rakastin. Olit kuin omaa lihaa ja vertani. Olit osa perhettäni.
Eipä osannut silloin vielä pieni tyttö aavistaa, miten paljon enemmän voi ystäväero tuoda sydänsuruja kuin parisuhteesta eroaminen. Ystävän nimittäin eri tarvitse erota kuten parisuhteessa. Ei ole velvollinen esittämään syitä ja selityksiä. "Ei vika ole sinussa, vaan minussa." Ystävyyksissä ei vaadita selityksiä. Niistä voi vain kadota.
Ja sinä päätit kadota. Ärsyyntyä minusta ja sanomisistani. Läsnäolostani ja naurustani. Saavutuksistani ja vitseistäni. Aivan kaikesta. Joten sinä etäännyit ja työnsit minut pois. Eikä sinun tarvinnut selittää.

Kului kuukausia. Pala palalta aloin enemmän ymmärtää sitä, että ehkä ystävyytemme ei ollutkaan minulle hyväksi. Mieleni oli myrkytetty uskomaan asioita, jotka eivät olleet totta. Ei siksi, että sinä olisit ollut paha. Sinä vain itse uskoit niin ja sait minutkin uskomaan. Ja kiskoit mukanasi valheisiin. Et tahallasi. En minä sinua syytä. Ei se ollut sinun vikasi.
Mutta vaikka se ei ollut sinun vikasi, en voi puhtaimmallakaan omallatunnolla väittää, että olisit syytön. Sinä todellakin olet syyllinen. Ja hyvin moneen asiaan oletkin.
Voisin tehdä pitkän listan, mutta se ei auttaisi mitään. Mutta luettelen vain muutaman asian näyttääkseni sinulle, missä menit vikaan.
Sinä lopetit puhumisen. En minä.
Sinä aloitit radiohiljaisuuden. En minä.
Sinä tahdoit lopettaa tapaamisen. En minä.
Sinä et vastannut syntymäpäiväonnitteluuni.
Sinä käyttäydyit lapsellisesti minun rakkaintani kohtaan.
Minä en kuollaksenikaan löydä syitä, miksi sinä teit niin kuin teit. Minä en ole syyllinen. Sinä olet kohdellut minua väärin. Ja siksi aion tehdä jotain hyvää itselleni, ja erota sinusta. Minulla sentään on kanttia siihen.

Joten, ennen niin rakas ystäväni. Vika ei ole minussa, vaan sinussa. Ja siksi haluan sanoa sinulle hyvästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti